Palautetta Niina Meron novellista Veren ja kyynelten lampi

Vampyyritarina on vanhakantaisen kauhun saralla ehkä kerrotuin alalaji. Erilaisia versioita on kirjoitettu kaiketi useampia kuin kukaan uskaltaa arvaillakaan. Tarina on aina sidoksissa tiettyihin kaavoihin, ”lainalaisuuksiin”, kuten teräviin kulmahampaisiin, veren imutteluun ja suureen intohimoon elinvoimaa kohtaan. Oli sitten tarina hyvä tai huono, nämä elementit pitää olla mukana, mikä on tietysti kirjoittajan kannalta haastavaa: kuinka ylittää lukijan valtavat ennakkoluulot.

”Veren ja kyynelten lampi” pysyy kaavalle uskollisena siihen kuitenkaan kangistumatta. Poissa ovat suin päin teurastavat Manalan oliot ja veren yltiöpäinen roiske. Niina Mero tuo lajityypille ominaisen palavan rakkauden niin henkeäsalpaavan kauniisti esille, että jo pelkän kosketuksen aistiminen saa aikaan väristyksiä; kirjoittaja on taikonut herkkää ja hienotunteista homoerotiikkaa. Kahden miehen välisen suhteen kuvaus menee helposti joko imeläksi siirapiksi tai sinne tänne tökkimiseksi. Niina Meron novellin kaipaus ja riemu ovat kuitenkin kaikkea muuta kuin vanhoja käsityksiä, kuin ne olisivat syntyneet uudelleen.

Novellilla on runsaasti pituutta, mutta ei lukuisista tunnekuvauksista huolimatta kuitenkaan liikaa. Itse asiassa teksti voisi olla pidempikin tai oikeammin leveämpi. Lukijaa jää askarruttamaan ainakin Nasha, henkilö, joka mainitaan novellissa ainoastaan kertaalleen, ohimennen. Mikä hänen suhteensa Rolandiin loppujen lopuksi oli? Herkullista olisi saada tietää myös päähenkilöiden menneisyydestä. Kaikkea ei välttämättä pidä kertoa, mutta ajoittaiset, napakat välähdykset toisivat lisää punertavaa väriä, syvyyttä.

Ville Lindgren