r i h m a s . t o

Veren ja kyynelten lampi

Niina Mero

Elokuinen ilta alkoi viiletä ja taittua yöksi, kello lähenteli puolta yhtätoista ja suurkaupungin kadut vajosivat hiljalleen koomaan. Roland käveli leveän kadun reunassa tuntematta mitään, kylmyyttä tai siinä piilevää pimeyttä. Koleus ei ollut saanut häntä kiskomaan takkiaan ylleen, vaikka lehtiä kieputteleva viima nosti hänen valkoiseen hihattomaan paitaan verhotun ylävartalonsa kananlihalle. Mustat vinyylihousut liimautuivat hiestä kosteisiin reisiin ja natisivat vaimeasti jokaisella askeleella. Vaalennetut hiukset hieman toisen silmän päälle pudonneina Roland katseli kylmää asfalttia, tarkkaili jokaista astumakohtaansa kuin odottaen, että siihen muinaisen buddhalaislegendan mukaan puhkeaisi kukkiva lootus. Päämäärättä hän vaelsi eteenpäin, pois kirkkaiden neonvalojen ja katulyhtyjen alueelta, ohi valtatien ja sillan. Hän ei antanut äännähdyksenkään lipsahtaa huuliltaan, ei sanonut sanaakaan vastaantulijoille, jotka katsoivat häntä huolestuneina, kulmat kurtussa, niin yllättävältä ja tavallaan huolestuttavalta kuin se nykyisessä tehokkuusyhteiskunnassa tuntuikin. Mutta tuska heijastui Rolandin kasvoista niin vahvasti, että kovakuorisinkin ihminen tunsi piston sisällään katsoessaan tämän vihreinä hehkuviin silmiin. Kipu säteili ja se vain kasvoi ja kasvoi joka askeleella hänen sisällään.

Roland ei ollut koskaan pelännyt. Hän oli vain etsinyt, kokeillut ja joskus kolhinut itseään, mutta selvinnyt aina onnellisesti kaikesta. Nyt hän ei tiennyt mitä tehdä, keneen luottaa. Aikaisemmin hän oli uskonut vain yhteen ainoaan ihmiseen, itseensä. Nyt sekin illuusio luottamuksesta oli kadonnut, hän pelkäsi itseään, pelkäsi mitä tulisi tekemään. Hän tunsi, koki ja halusi asioita, joiden olemassaoloon ei ollut edes uskonut hetki sitten. Rolandista tuntui että hiljaisuus, sen sijaan että olisi tuonut rauhaa ja harmoniaa, sai hänen mielensä sinkoilemaan kuin kahden seinän väliin viskattu kumipallo ja hajotti kaikki eheät persoonallisuusrakenteet, joiden mukaan hän oli tähän asti toiminut. Tuntui, että hiljaisuudessa oli voimaa enemmän kuin Rolandissa itsessään, kaikki se liekehtivä energia hiipui jokaisella askeleella, jonka hän astui kauemmas kaupungista.

Lammen pinta väreili hiljaisessa tuulessa, kun Roland asteli sen rannalle. Aurinko näkyi vielä alhaalla horisontissa, suurena punaisena merenä, jota pienet pilvenriekaleet aallottivat. Hän riisui kenkänsä, pudotti takkinsa käsivarreltaan ja keräsi housunlahkeensa polviin asti paljastaen karvaiset sääret, oikeassa nilkassaan noin kymmensenttinen leikkausarven näköinen haava, joka oli vuosia vanha ja hieman kaartuva. Hän ei itsekään muistanut, mistä se oli aikanaan tullut. Paljain varpain hän kahlasi viileään veteen, joka tuntui puuduttavan kaikki aistit ja sai hänet värisemään. Oli jo liian kylmä uimiseen. Roland kahlaili hetken ajatuksissaan, potkiskellen vettä varpaillaan ja tuijottaen sen aikaansaamia laineita, pieniä vaahtopäitä. Ympäristön kuolleisuus, täydellinen hiljaisuus tihensi jokaisen hänen mieltään halkovan ajatuksen niin lähelle edellistä, että ne punoutuivat yhteen harvaksi verkoksi. Hän ei kyennyt muistamaan miten oli päätynyt lammelle. Auringon laskiessa kylmyys kuitenkin vain keriytyi tiukemmin hänen ympärilleen ja vastahakoisesti Roland nousi pois vedestä. Kaikki tunteet olivat sekoittuneet hänen mielessään kiinteäksi massaksi, josta oli mahdoton tunnistaa sävyjä, saati sitten todellista kontrastia.

Lahkeitaan alas kiskoen Roland kiipesi rantatöyräälle, istui nihkeälle ruohomättäälle. Yö toi mukanaan kasteen ja ohut sumu nousi lammen pinnasta. Hän istui sillä mättäällä, puoliksi sumuun peittyen, ehkä tunteja. Ajatuksistaan, niiden kipeästi puristavasta verkosta vihdoin herätessään hän tajusi, että oli jo lähes kokonaan pimeää. Hän kaipasi niin ihmistä, lämmintä kehoa vierelleen. Siitä oli kauan. Suurkaupunkiin tullessaan hän oli ollut vielä ihminen, kaikkine sävyineen ja kulmineen. Nyt, näiden lyhyiden hetkien jälkeen hän huomasi, ettei tiennyt enää mikä oli, mikä halusi olla, ja miksi olisi tuleva. Kohdattuaan Nikonin tämän samaisen lammen rannalla hänen ihmisyytensä pohja oli romahtanut, sillä huomatessaan, ettei täydellisyyteen tarvittu yhtäkään ihmiselle tyypillistä luonteenpiirrettä, vain rajoista piittaamattomia tunteita, hän ymmärsi olleensa hyödytön.

Roland oli istunut rantatöyräällä ennenkin. Usein, halutessaan paeta kaupungin pinnallisuutta ja kiiltoa. Nikon oli kuitenkin ensimmäinen ja ainoa, jonka hän siellä koskaan tapasi. Istuessaan rantaviivan tuntumassa, varpaat lämpimässä vedessä, punaiset tekokuituhousut kesäyön hiostavan kuuman ilman jalkoihin liimaamina, ohi lipuvat hetket tuntuivat kuluvan luonnottoman hitaasti. Autioitunut, metsäinen tunnelma sai Rolandin vielä silloin rauhalliseksi, keskittyneeksi. Mutta hänen mieleensä ei ollut vielä silloin eksynyt tunne, että joku kuuli hänen ajatuksensa, ei vain tohtinut keskeyttää niitä, näki hänen jokaisen liikahduksensa ja tunsi maan värähtelevän hänen voimakkaasta sydämensykkeestään. Joku saattoi tuntea, miten hänen lihaksensa vuoroin kiristyivät ja antoivat periksi, kun hän puristi itseään kokoon, kietoi käsiään ympärilleen mahdollisimman tiukasti. Ja sitten edessä oli hetki, jolloin hän ei voinut liikahtaakaan, sillä tunsi ne silmät selässään. Ympäri kääntyessään hän ei kuitenkaan nähnyt ketään. Koko lammen ranta oli autio ja hiljainen. Muutamia lepakoita lenteli hänen yläpuolellaan, syöksyillen äkkinäisesti pienten hyönteisten perässä. Kun hän sitten kääntyi takaisin lammelle päin, näki hän yllättäen jonkun seisovan rantavedessä. Hahmon ääriviivat sulautuivat lammen lämpimästä pinnasta nousevaan sumuun kuin osana sitä, hänestä näkyivät vain piikikkäät, täysin mustana hohtavat hiukset ja hartioilta raskaana putoava viitta tai takki. Hahmon toinen käsi piteli viittaan verhottuna kiinni toisesta olkapäästä ja kasvonpiirteitä oli mahdoton erottaa, ne tuntuivat katoavan maahan kohdistetun katseen mukana, kuin lyijykynäpiirros, josta kaikki selkeät linjat on häivytetty. Roland kohottautui mättäällä kuin noustakseen, mutta tajusi sitten, ettei tiennyt mitä olisi tehnyt ja vajosi takaisin istumaan. Hahmo seisoi rantavedessä täysin liikkumatta ja Roland tarkkaili hänen ääriviivojaan, tietämättä että häntä itseään tarkkailtiin joka hetki. Hän sulki silmänsä, ikään kuin toivoen että siten keksisi tavan jolla suhtautua tuohon hahmoon, nojasi kevyesti taaksepäin ja havahtui keveään kosketukseen olkapäällään. Hätkähtäen hän tajusi hahmon kadonneen rantavedestä ja seisovan nyt takanaan, viiltävän kylmä käsi kohoten kaulalleen.

Nikon oli ollut läpikulkumatkalla lammen ohitse, kun oli huomannut Rolandin, tämän kiihkeästi sykkivän sydämen pauke oli kantautunut hänen korviinsa kaiken suurkaupungin melusaasteen läpi. Nähdessään Rolandin fyysisen olemuksen hän oli pysähtynyt, tarkkaillut, tehnyt ratkaisunsa. Vaikka nälkä oli tänä iltana jo ylitetty, hän ei voinut vastustaa Rolandin haavoittuvaista olemusta. Seistessään nyt jo hänet havainneen miehen takana Nikon kosketti kevyesti tämän olkaa, tuntien kuinka lämpö säteili hänen kättään pitkin ylemmäs ja ylemmäs. Roland hätkähti eikä tuntunut tietävän mitä tehdä, paeta, huutaa vai jäädä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt reagoida, kun Nikon kuiskasi hänen korvaansa raukeasti, kehräten niin kuin vain hänen kaltaisensa osasivat:

"Ei pelkoa."

Roland rentoutui. Hänen olonsa oli outo, epävarma, mutta hän ei enää halunnut paeta. Kylmät kädet kohosivat, hyväilivät hänen kaulaansa, kasvojaan. Nikon siirtyi hänen vierelleen niin että Roland viimeinkin näki hänen kasvonsa; mustat silmät olivat pelkkää pupillia, huulet kapeat ja verestävät, punaiset. Kaikki hänen kasvonpiirteensä olivat huolellisia, loppuun saakka vietyjä, voimakas nenä oli suora, täydellinen. Vinot kulmat toivat lapsekasta väriä hänen muuten äärimmäisen maskuliinisiin piirteisiinsä. Roland pidätti huomaamattaan hengitystään ja kuin vahingossa hänen huuliltaan laukesi voimakas huokaus, kun Nikon kohotti kätensä uudelleen hänen kasvoilleen. Kontrasti Rolandin ruskettuneen, kuulakkaan ihon ja Nikonin lähes valkoisten sormien välillä oli huomattava. Roland tunsi miten hänen oma lämpönsä virtasi Nikoniin, jonka hän saattoi pikkuhiljaa huomata kuumenevan. Kädet kietoutuivat tiukempaan hänen kaulalleen, kasvot hakeutuivat lähemmäksi, Roland ei taaskaan ymmärtänyt mitä tunsi, mutta tuon hahmon kosketus tuntui hänestä paremmalta kuin mikään aikoihin. Niinpä hän antoi Nikonin painaa verestävät huulensa omilleen, näykkiä varovasti ensin alahuulta, sitten ylähuulta. Kaikki epäluulot huuhtoutuivat pois ja hän antautui syvempään suudelmaan, antaen kielensä tutkia Nikonin teräviä hampaita ja suuta. Tukahdutetut huokaukset täyttivät kolean yöilman, jossa alkoi säteillä outoa lämpöä. Roland kiihottui ja alkoi kaivaa käsiään Nikonin takin sisäpuolelle, mutta tämä kavahti taaksepäin salamannopealla liikkeellä, jota Roland ei pystynyt täysin hahmottamaan, ja heilautti trenssinsä liepeen olkapäänsä ylitse. Hänen mustat silmänsä näyttivät liekehtivän. Sitten hän nosti kasvojaan, katsoi Rolandin läpi ja sanoi, tietäen että ilman suurempaakaan vaivaa sillä olisi toivottu vaikutus:

"Tule."

Roland nousi penkiltä ja seurasi Nikonia pois lammelta, kaupungin läpi, ikivanhalta näyttävän kerrostalon ullakkohuoneistoon. Vasta siellä Nikon riisui takkinsa, antoi sen valua harteiltaan ja pudota lattialle, punainen vuori lainehtien vain kynttilöiden ja öljylampun heikosti hehkuvissa valoissa. Roland aukaisi suunsa ja sanoi ensimmäiset sanansa tummanpuhuvalle hahmolle, jota ei alkuunkaan tuntenut:

"Miksi minä olen täällä?"

Nikon vain hymyili raukeaa, arvoituksellista hymyään ja astui askeleen lähemmäs Rolandia. Tämä ei tiennyt mitä tehdä joten perääntyi valtavalle, mustalle futonille. Hän huomasi samalla hämärästi, ettei huoneistossa ollut suuren peilillisen lipaston lisäksi muita huonekaluja. Nikon lähestyi häntä edelleen, istui sitten hajareisin hänen syliinsä ja antoi itselleen luvan suudella päästään pyörällä olevaa Rolandia. Arasti tämän kädet alkoivat nousta Nikonin paidan helmalle, avata täristen sen nappeja, aina ylös asti. Avaten silmänsä Roland irrottautui suudelmasta ja laski huulensa Nikonin paljastuneelle rinnalle, kuljetti kieltään hänen valkoisella ihollaan, tunsi kuinka sydän hänen suunsa alla kiihtyi ja sykki, voimakkaasti. Nikon kaatoi Rolandin selälleen futonille ja nosti hänen hihatonta valkoista paitaansa sen verran, että saattoi kumartua suutelemaan hänen napaansa ja siitä alas kulkevaa vatsalihasten linjaa. Roland huokaili ja nosti kätensä päänsä ylle, antautuen. Nikon nautti vallastaan, alkoi nuolla hänen vatsaansa, veti paidan kokonaan pois ja suuteli Rolandin pieniä, tummia nännejä. Suudelmat kohosivat kaulalle, niskaan...

"Ei tuskaa", Nikon kuiskasi kiduttavalla äänellään ja kosketteli kielenkärjellään teräviä kulmahampaitaan, ennen kuin antoi niiden upota Rolandin kaulaan. Tämä vääntelehti kouristuksenomaisesti, äännähteli katkonaisesti selkäänsä kaartaen ja vajoten sitten takaisin futonille, huokaillen tahattomasta mielihyvästä. Tajuttomuuden aalto huuhtoi nopeasti hänen ylitseen ja hän palasi pian takaisin tietoisuuteen, huomaten Nikonin nuolevan taas hänen rintaansa, sitä pitkin hiljalleen kohti nivusia valuvaa veripuroa, käsiensä seikkaillessa hänen reisillään. Roland kohotti itsensä istuma-asentoon, mutta huimaus kaatoi hänet takaisin selälleen. Siitäkin asennosta hän hapuili Nikonin vyötäröä, nosti tämän kevyesti ilmaan ja ylemmäs, niin että sai tämän kasvot omiensa tasolle ja suuteli tätä pitkään ja ahnaasti. Veri maistui nyt selvästi hänen suussaan.

Aurinko alkoi noin kymmenen tienoilla pilkistää sisään ullakkohuoneiston ikkunoista, ja Roland havahtui kasvoillaan leikkiviin säteisiin. Häntä huimasi, mutta avoimesta ikkunasta verhoja heiluttava, bensiinintuoksuinen tuulenhenkäys sai hänet nousemaan. Hän oli yksin. Hapuillessaan kohti kylpyhuonetta, kirkkaista valoista yhtäkkiä miltei sokaistuneena, hän oli kompastua suureen pahvilaatikkoon, joka näytti siltä, että sen täytyi olla täynnä kirjoja tai muuta painavaa materiaalia. Itsekseen kiroillen hän pomppi yhdellä jalalla vanhanaikaiseen kylpyhuoneeseen ja jätti kylpyveden valumaan leijonajalkaiseen ammeeseen sillä aikaa kun meni katsomaan ulos ikkunasta. Näkymä 30. kerroksesta yli Osakan oli vaikuttava, mutta ainaisen savusumuverhon peitossa. Hän ei tiennyt mitä ajatella, omien tekojensa ymmärtäminen ei ollut koskaan tuottanut hänelle näin paljon vaikeuksia. Hän palasi kylpyhuoneeseen, otti hyllyltä pyyhkeen päänsä taakse ja vajosi ammeeseen. Kuuma vesi rauhoitti, mutta se ei poistanut niitä kaikkia hänen mielessään risteileviä kysymyksiä. Missä hän oli, mitä oli juuri tehnyt, kuka oli se mies joka sai hänet värisemään pelkällä katseellaan... Roland pelkäsi, ettei näkisi kyseistä jumalolentoa enää uudelleen, huomasi jopa kaipaavansa tätä. Edellinen yö oli hänen muistissaan hämärä, katkonainen kokonaisuus, josta puuttui kaikki johdonmukaisuus. Yksittäisiä välähdyksiä sieltä täältä palautui hänen mieleensä, viiltävän kylmät kädet kulkemassa hänen rintaansa pitkin, jalat toisiinsa kietoutuneena, huulet hänen huulillaan, kieli korvanipukallaan ja hampaat suloisen kivuliaasti kaulaa näykkien. Vaistomaisesti Roland vei kätensä korvansa alle, tunnusteli eikä tiennyt järkyttyäkö, kun löysi kaksi pientä reikää kaulakuopastaan. Ne tuntuivat syviltä, kuin joku olisi iskenyt häntä jäänaskalilla henkitorveen. Koskettelun seurauksena haavat aukesivat ja Rolandin sormet kostuivat kirkkaanpunaisesta verestä. Hän katsoi sormiaan, vei ne sitten hitaasti huulilleen ja nuolaisi veren pois. Tuttuuden tunne hulmahti hänen ylitseen samalla hetkellä, kun hän maistoi veren metallisen aromin ja hän saattoi nähdä uusia välähdyksiä viime yöstä; miehen tummat silmät tulen lieskoja heijastaen, leimuten, kapeat huulet ja hampaat verestä punehtuneina, hänen oma rintansa kauttaaltaan veren peitossa. Roland mietti näitä välähdyksiä, koetti muistella kokemaansa ja verrata sitä näihin kauhistuttaviin kuviin, mutta mikään ei tuntunut täsmäävän. Hän muisti nauttineensa edellisestä yöstä enemmän kuin aikoihin mistään muusta, hän oli päästänyt toisen ihmisen niin lähelle itseään kuin se vain oli mahdollista, hän oli viimeinkin tuntenut lämpöä, sitten raakaa intohimoa ja tahtoa. Ja nyt hän kaipasi tuota miestä.

Nikon istui kovalla lattialla jalkojensa päällä, katse kolean betonin onkaloihin kaivautuneena ja näytti siltä, että rukoili. Todellisuudessa hän kuitenkin itki sisäänpäin, hiljaista, katkeilevaa itkua, josta katkeruus oli karkottanut puhtaan surullisuuden. Hän tunsi miten seinät puristuivat lähemmäksi, kalpean kalkkiutuneet tapetit hiipivät häntä kohti, varomatta, sääliä tuntematta. Nikon halusi pois, hän halusi unohtaa kaiken. Koskaan ennen hän ei ollut tuntenut itseään niin heikoksi, kelvottomaksi ja epäonnistuneeksi. Hän ei halunnut olla rakastettu.

Kaikki se pelko ja angsti joka Rolandin kuumassa katseessa hehkui oli lamauttanut Nikonin mentaali-impotentiksi, hän ei kyennyt toimimaan haluamallaan tavalla, hän ei pystynyt siihen mihin hänet oli aikanaan luotu. Se hellyys ja välittäminen, mikä tuossa katseessa heijastui hänen himon turruttamiin silmiinsä, sai hänet jotenkin tolaltaan, kyvyttömäksi ottamaan haluamaansa. Ensimmäistä kertaa elämissään hän oli tuntenut jotain. Ylivoimaisuuden tunteestaan huolimatta hän ei ollut halunnut satuttaa tuota pientä jumalien hylkäämää olentoa, ihmistä joka oli häntä lähes kaksi kertaa kookkaampi ja näennäisesti voimakkaampi. Oli ollut ylivoimaista riistää tuollainen henki. Nikon muisti miten oli halunnut miestä, miten kiihkeästi sykkinyt sinertävä suoni hänen kaulallaan oli aaltoillut kuin viestiksi elimistön ylikierroksista. Hän oli maistanut tummanpunaisen, lähes mustaan vivahtavan veren, joka oli pulpahdellut hitaan rytmikkäästi miehen rikkoutuneelta kaulalta. Hän oli tuonut tuon miehen kotiinsa, valvonut sikeästi nukkuvan miehen vierellä koko yön, joskus hajamielisesti tämän rintaa tai reisiä sivellen. Hän oli humaltunut tuon alistettua kuningasta muistuttavan hengen suudelmista, kielestä suussaan ja käsien voimasta riippumattomasta epäröinnistä ihollaan. Eikä hän ollut kyennyt riistämään tuon miehen elinvoimaa, hyvyyttä ja hioutumatonta ihmisyyttä. Niin mahdottomalta kuin se tuntuikin, Nikon oli kokenut jotain inhimillistä. Hän oli tuntenut lämpöä.

Yön viimeisinä hetkinä, ennen kuin aurinko oli ehtinyt kivuta taivaanrantaan, Nikon oli yllättänyt itsensä epäröimästä. Hän ei ollut tiennyt, halusiko varmasti lähteä, vai jäädä henkensä kaupalla makaamaan miehen viereen, tietäen että muutamien tuntien kuluessa aurinko veisi häneltä kaiken. Nukkuvan Rolandin vaaleita otsasuortuvia silitellen, sängynreunalla istuen hän oli kuiskaillut tämän korvaan sanoja, joita ei ollut uskonut enää muistavansa, suudellut häntä sitten otsalle ja liukunut pois huoneesta, omaan lukittuun kammioonsa. Ensin hän kuitenkin oli kirjoittanut kirjeen.

Roland nousi kylvystä ja kietoi pienen valkoisen pyyhkeen vyötäisilleen. Tullessaan ulos kylpyhuoneesta hän alkoi hitaasti hahmottaa asuntoa, ja huomasi sen olevan täysin vastakkainen kerrostalon likipitäen antiikkiselle julkisivulle. Musta futon valtavan ikkunan edessä, koruton valkoinen lipasto, jonka pöytälevyä vasten oli kohollaan hopeareunuksinen, suorakulmainen peili ja juuri hyvän maun rajoissa pysyttelevä, retrohenkinen kylpyhuone. Ulko-oven vierestä kulki kapea hallin tapainen käytävä keittiöön, joka oli kylmää terästä lukuunottamatta muovilaatoitettua lattiaa, mutta kalusteita ei jääkaappia ja työtasoa lukuunottamatta ollut. Aivan kuin kukaan ei koskaan viettäisi asunnossa muutamia tunteja pidempiä aikoja. Roland havahtui mietteistään vaimeaan kuminaan, jonka tajusi hetken ihmeteltyään tulevan suurista veripisaroista, jotka putoilivat lattialaatoille. Kaulasta auennut haavauma pulppusi verta, joka valui pieninä noroina alas hänen vatsaansa kohti nivusia ja tahri pyyhkeen. Hän siirtyi peilin eteen, laastaroi kaulansa ja asettui makuulle futonille tuntiessaan huonovointisuuden aallon pyyhkäisevän ylitseen. Siinä maatessaan hän kuitenkin ymmärsi, että alkoi olla aika lähteä.

Pukeuduttuaan (hän oli etsinyt huoneistosta kauluspaitaa oman vereen tahriintuneen aluspaitansa päälle, tuloksetta) Roland huuhtoi kasvonsa kylmällä vedellä ja katsoi itseään kylpyhuoneen peilistä. Tuntui käsittämättömän pahalta jättää taakseen tämä asunto ja unohtaa mies, joka oli saanut esiin hänen todellisen luonteensa. Hän tunsi kiusausta kirjoittaa peiliin altaan reunalta löytämällään mustalla rajauskynällä puhelinnumeronsa ja "Kaipaan sinua" tai vastaavaa, mutta ymmärsi että oli parasta vain lähteä. Kääntyessään ovella katsoakseen vielä kerran asuntoa, hän huomasi seisovansa pienen, mustan paperilappusen päällä. Hän otti sen käteensä ja kieputteli sitä edessään. Kun valo osui siihen oikeassa kulmassa, saattoi paperin rosoisessa pinnassa nähdä tekstin "Vanity Garden, 2300" ja allekirjoituksena, yhdellä rivillä aivan paperin alareunassa, "Nikon". Roland astui ovesta, kaivoi kännykänsä taskustaan ja soitti Nashalle, ettei pääsisikään tänä iltana tulemaan.

Nikon seisoi puiston laidalla liikkumattomana, puiden varjoihin sulautuen. Hänellä oli yllään samainen musta, punavuorinen takki kuin edellisenäkin yönä, sen miltei nilkkoihin ulottuvan helman alta näkyivät juuri ja juuri mustien vekillisten suorien housujen käännetyt lahkeet. Nikon odotti. Hän oli päättänyt tänä yönä tehdä lopun siitä, minkä oli eilen aloittanut. Hänelle outo ja lähestulkoon tunnistamaton epävarmuuden vihlaisu kipristeli hänen varpaitaan, kun Roland käveli tyynesti, harjoitellunnäköisesti hänen näkökenttäänsä, mutta hän uskoi sen olevan vain esimakua koko ajan nousevasta nälän ja himon väkivaltaisesta cocktailista. Nikon kokosi itsensä, sulki silmänsä ja siirtyi varjoista muutaman askeleen päähän Rolandista, tämän taakse, mutta astui epähuomiossa kuivuneen oksan päälle, joka räsähti niin että Roland hätkähti ja käännähti ympäri. Nikon joutui tekemään paniikkiväistön ja Roland hahmotti hänet vasta muutaman sadan metrin päässä, varjoja mukailevana hahmona.

Noihin aikoihin Roland ei vielä pelännyt. Kääntyessään yhdellä nopealla, harkitulla liikkeellä ympäri hän oli varautunut mihin tahansa, ja koska hän oli oppinut että kaupungissa itsevarmuudella pääsee pitkälle, hymyili miltei aggressiivisesti. Huolitellusta reaktiostaan huolimatta Roland jäi ymmälleen, kun näki hahmon, kenet tahansa, vasta kaukana puiston laidalla. Ääni oli kuulunut aivan hänen takaansa. Hän kuitenkin suli uuteen hymyyn tunnistaessaan hahmon mustan takin ja vielä hämärässä häilyvät piirteet. Hänestä tuntui kuin olisi kulunut viikkoja heidän edellisestä kohtaamisestaan, kosketuksestaan, läheisyydestään. Hän avasi vinyylitrenssinsä ylimmän napin, ainoan joka oli ollut kiinni, niin että hänen paljas rintansa tuli esiin ja kiirehti askeliaan hahmoa kohti. Epäilys kuitenkin hiipi hänen mieleensä; entä jos hän vain haluaa sanoa hyvästit? Roland ei ollut koskaan aikaisemmin tullut hylätyksi ja sen takia pelkäsi sitä enemmän kuin mitään ihmissuhteissa. Hän oli usein itse perääntynyt vain sen takia ettei joutuisi jätetyksi. Mutta nyt, kerrankin hänestä tuntui, että tuossa miehessä oli jotain niin ainutlaatuista, ettei heidän välillään räiskynyt sähkö mitenkään voinut hiipua, eikä sitä mitenkään voinut jättää huomioimatta. Hän tihensi edelleen tahtiaan ja nosti kättään tervehdykseksi Nikonille.

Nikon kirosi itsekseen huolimattomuuttaan ja joutui luopumaan suunnitelmastaan yllättää uhrinsa. Viaton henki. Kaukaisuudessa näkyvän Rolandin ääriviivat kuitenkin herättivät hänessä taas jotain, mikä tuntui... Miten kuvailla jotain, mikä tuntuessaan aivan uskomattoman lämpimältä, kauniilta ja herkältä, on samalla enemmän persoonanvastaista, ahdistavaa ja kiellettyä kuin mikään tässä kuolleessa maailmassa? Nikon yritti koota itseään ja lähti kulkemaan Rolandia kohti. Jokaisella askeleella, kun hän tunsi miehen tuoksun yhä voimakkaampana, kuuli veren kohinan hänen suonissaan ja näki, miten haavauma kaulalla puski verta ulos laastarien läpi, jokaisella askeleella hän halusi yhä enemmän kääntyä takaisin ja paeta luontoaan. Mutta hän jatkoi ilmeettömänä kulkuaan ja vastasi miehen kaipausta hehkuvaan suudelmaan, kun tämä viimeiset askeleet juostuaan paiskautui hänen syliinsä painaen huulensa hänen huulilleen.

"Minä... Minä kaipasin sinua", Roland huoahti kiihkeästä suudelmasta hengästyneenä kun malttoi päästää Nikonin kasvot hetkeksi käsistään. Hän ei ollut koskaan kokenut vastaavaa intohimoa ketään kohtaan, jokainen hetki miehen lähellä sai hänet kihelmöimään ja sykkimään.

"Minä... Minä olen pahoillani", Nikon naukaisi matalalla, saranamaisella äänellä, mutta katsoessaan Rolandin epätoivoa tihkuviin silmiin hän ei vain voinut. Hän kumartui miehen kaulan puoleen, nuoli hänen haavastaan tihkuvan veren pois, muttei kyennyt iskemään hampaitaan tämän lihaan vaan siirtyi alemmas, hänen kaulakuoppaansa, rinnalleen, olkapäilleen. Roland kävi jo aivan ylikierroksilla ja painoi Nikonin päätä rintaansa vasten, nostaen sen sitten niin että näki hänen silmänsä, ja kuin lupaa kysyen, koko ajan häntä silmiin katsoen Roland laski kätensä Nikonin takinliepeelle ja pujotti ne sen sisään. Nikon huokaisi, mutta antoi Rolandin jatkaa. Kädet kulkivat pitkin Nikonin hiestä kosteaa rintaa, lihasten heikkoja kaaria, alavatsaa ja napaa. Roland painoi itseään lähemmäs lämmintä ihoa, avasi takkia, tunkeutui sen sisään. Hän painoi Nikonin päätä kaulalleen, sai pieniä väristyksiä aina kun kieli osui hänen korvanipukalleen. Nikon alistui, ei voinut itselleen mitään, antoi kuumien aaltojen huuhtoa kaikki tunteettomuuden rippeet mennessään, hän koki, eli ja ennen kaikkea tunsi! Hetket valuivat ohitse kuin valkoinen hiekka tiimalasissa, jyvä jyvältä, väistämättömästi. Ilta alkoi nostaa pientä tuulenvirettä, joka sai puut havisemaan hiljaisessa puistossa. Nikon kohotti katseensa Rolandin kasvoihin, joilta hehkui erilaisten aistimusten kirjo ihanasta tuskasta varpaitakipristelevään nautintoon. Hän ei sanonut mitään, irrottautui vain syleilystä ja lähti vetämään Rolandia perässään, pitäen tiukasti tämän kädestä kiinni.

Roland katsoi kuinka kapeat, valkoiset sormet kietoutuivat kylminä hänen kätensä ympärille, vetäen häntä lähes väkivaltaisesti kohti lammen rantaa. Hän ei osannut hymyillä, seurasi vain tyynenä Nikonin voimallisia liikkeitä. He istuivat pienelle hietikolle lähes vesirajaan. Roland riisui kenkänsä ja antoi haaleiden vaahtopäiden huuhtoa jalkojaan. Kylmät väreet nousivat sykäyksittäin hänen selkäänsä pitkin. Hän halusi sanoa niin paljon, muttei kyennyt tuottamaan ääntäkään, hän pelkäsi sanojensa jäävän leijumaan ilmaan, niin kuin käy joskus, kun ei ole osannut muotoilla asiaansa haluamallaan tavalla. Nikon kuitenkin teki aloitteen hänen puolestaan.

"Sinä et tunne minua. Enkä minä oikeastaan halua, että sinä tulet koskaan tuntemaankaan. Mutta pidän sinusta ja luulen, että nyt sinun pitäisi lähteä." Roland tuijotti Nikonin suuta, josta ilmoille tulvineet sanat eivät olleet todellisia, eivät mahdollisia, järjellisiä.

"Minä tahdon oppia tuntemaan sinut, tahdon olla kanssasi ja tuntea sinut lähelläni, minä tahdon..."

"Sinä et tiedä mikä minä olen!" Nikon keskeytti Rolandin lapsellisen, himon johdatteleman vuodatuksen huutamalla pimenevään yöhön, pienen kaiun kadotessa puiden oksistoon. Rolandin silmissä ailahtelivat vuoroin pelko ja epäusko, hän oli tuntenut, miten mies oli halunnut häntä, tarvinnut häntä.

"Sillä ei ole väliä, sinä sait minut tuntemaan itseni ihmiseksi, minä haluan sinua, ymmärrätkö että..."

"Ei tässä ole mitään, mikä olisi ymmärrettävissä! Älä puhu minulle ihmisyydestä, älä ikinä enää sano, että joku teki sinusta jälleen ihmisen! Sinä et tiedä, mitä ihmisyyden menettäminen todella on, sinä et näe kuinka irtonaista kaikki on!"

"Sinä teit minusta ehjän, täytit tyhjiön joka..."

"Sinä et merkinnyt minulle mitään!" Nikonin harkitsematon vinkaisu jäi ilmaan, hiljaisuus teki ilman paksuksi, mahdottomaksi hengittää. Roland pyyhkäisi nenäänsä, nosti katseensa hiekasta Nikonin liekehtiviin silmiin ja kysyi yksitoikkoisella, haastamattomalla äänellä:

"Mitä?"

Nikon luuli hetken tuntevansa katumusta, sai sitten itsensä kokoon ja alkoi puhua jäisellä äänellä.

"Sinä et voi ymmärtää minua. Jos sanon ettet sinä merkinnyt minulle yhtään sen enempää, kuin mitä merkitset poliisille, joka kirjoittaa pysäköintisakkoa uudenkarhean Toyotasi tuulilasiin, sinä et vain voi ymmärtää."

"Nikon, minäkin olin siellä, muistatko, minä tunsin saman mitä sinäkin!"

"Älä enää koskaan käytä nimeäni. Ja minä en odotakaan, että sinä ymmärtäisit. Sinä et tiedä mikä minä olen, mikä minusta tulee lähelläsi..." Roland oli näkevinään hänen silmiensä kostuvan, muttei voinut olla varma.

"Mikä sinusta tulee?" hän kysyi ääni karheana. Nikon katsoi ylös, kohotti kasvonsa taivasta kohden, levitti kätensä ja alkoi pyöriä, hitaasti vastapäivään. Hän nauroi kumeasti, ilman huvittuneisuuden häivääkään.

"Sinä haluat tietää mikä minusta tulee? Pieni, sinä tiedät sen jo. Et vain voi ymmärtää niin kuin sanoin. Sinä olet nähnyt silmäni, tuntenut kuinka veri valuu rinnallasi, maistanut sen suustani. Sinä et vain ymmärrä olemassaoloani, et halua nähdä sitä mikä todella olen..." Nikon laski katseensa suoraan Rolandin kasvoihin ja tuijotti niihin, väistämättä tyhjää katsetta, joka oli paras mihin Roland sillä hetkellä pystyi.

"Minä...Minä rakastan sitä mikä sinä olet, sinä saat minut tuntemaan, sinä saat minut hulluksi. Mikset voi itse uskoa minuun, antaa minulle mahdollisuutta?" Liikuttavasti, saaden Nikonin tuntemaan melkein sääliä, Roland huokui naurettavaa epätoivoa artikuloidessaan jokaisen sanan huolellisesti, aggressiivisia äänenpainoja varoen. Mutta Nikon vain nauroi. "Minä...haluan sinua", Roland huoahti luovuttaen. Nikon katsoi häneen, tuli lähemmäs, tarttui häntä vyötäisiltä ja suuteli kovaa. Painoi huulensa tiukasti hänen suutaan vasten, veti hänen vyötärönsä aivan omaansa kiinni. Korahti, nakkasi päänsä taaksepäin, sähähti kuin uhattu kissa ja puri kiinni Rolandin kaulaan, iski hampaansa syvälle hänen lihaansa ja sai Rolandin kouristelemaan, vetämään henkeä nykivästi, yskien. Hän urahti, antoi veren pulputa alas Rolandin kaulaa ja tunsi, miten se valui sykäyksittäin alas hänen kurkustaan. Silmät mustina leimuten hän nosti verisen suunsa miehen kaulalta ja matalalla äänellä, raivoa leiskuen kysyi Rolandin kasaanpainuvalta ruumiilta:

"Tätäkö sinä haluat, tämäkö saa sinut hulluksi?" Hän oli iskemäisillään hampaansa takaisin Rolandin kaulaan, kun tämä korahti ja yritti sanoa jotain. Nikon odotti, antoi hänelle mahdollisuuden.

"Minä...haluan...sinut", Roland korahti uudelleen, veti katkonaisesti henkeä. "Sinä saat... minut eloon."

Nikonin kasvojen ilme turtui. Verinen irvistys sulkeutui, hänen huulensa puristuivat tiukaksi viivaksi. Hän odotti jälleen. Roland yritti sanoa jotain, mutta tajusi sen jo turhaksi. Nikon oli tehnyt päätöksensä. Hän nojasi kohti Rolandia, mustat silmät leimahtivat väkivaltaisuutta heijastellen, hän upotti kasvonsa hänen kaulaansa ja nuolaisi veripisarat tämän iholta, sulki hänet syleilyynsä. Huulet kohtasivat, ihot alkoivat sykkiä toisiaan vasten. Nikon veti Rolandin vyötärön aivan itseensä kiinni, saattoi tuntea kuinka kiihottunut hän voimattomuudestaan ja hiipuvasta elinvoimastaan huolimatta oli. Puiston pimeydessä jokin suuri lintu kirkaisi, kun Nikon polvistui Rolandin eteen, veti tämän takkia pois ja alkoi suudella kohoilevaa, lihaksikasta alavatsaa. Vinyylihousujen vetoketju aukesi ja Roland heitti päätään taaksepäin, venyttäen kaulaansa ja toivoi ettei Nikon enää aikailisi. Hänen kätensä kulkivat Nikonin mustien hiusten sekaan, painoivat päätä kohti nivusia. Nikon virnisti, katsahti Rolandia silmiin ja laski päänsä takaisin hänen nivusiinsa. Tukahdutettu huokaus lipsahti Rolandin huulilta, hänen kätensä hyväilivät Nikonin niskaa kannustaen tätä jatkamaan. Nikonin kielen villit seikkailut ja suudelmat saivat Rolandin sekoamaan, hän nautti, kaartoi niskaansa taaksepäin, yritti estää polviaan notkahtamasta ja lopulta laukesi Nikonin käsiin. Hän vajosi voimakkaan orgasminsa uuvuttamana polvilleen ja hautasi päänsä Nikonin rintaan. Tämä sulki hänen kasvonsa rintaansa vasten, kiersi hänen vaaleita hiussuortuviaan sormiensa ympärille, hyväili niskaa ja suuteli tätä kevyesti otsalle. Veren- ja lihanhimo oli haihtunut hänen mielestään outojen, määrittelemättömien tunteiden tieltä. Nikon kuvitteli tuntevansa heikkoa pelkoa, alistuneisuutta. Mutta hänen mielessään risteilivät täyttymys, usko ja toiveikkuus. Roland alkoi heräillä takaisin todellisuuteen, tajusi hämärästi ettei hän halunnut vain ottaa. Hän kumartui Nikonin vatsan tuntumaan, alkoi suudella hänen napaansa, mutta Nikon havahtui ja työnsi Rolandin yhtäkkiä pois. Hän nousi äkisti ja ennen kuin Roland ehti sanoa sanaakaan, hän oli poissa.

Kello lähenteli puolta kymmentä, aurinko näkyi vielä punaisena pallona horisontissa. Roland kuljeksi väsyneenä keskustan kaduilla. Hänellä oli kädessään avaamaton iltapäivälehti, jonka hän oli ostanut rekvisiitaksi läheisestä kioskista, edes katsahtamatta otsikoihin. Häntä ahdisti katujen valoisuus ja ihmisten paljous; enemmän kuin mitään muuta, hän kaipasi nyt tyhjyyttä. Hän tunsi jotain käsittämätöntä, kaipausta kietoutuneena kivun ja epäuskon verhoon, tuskaa ja mielihyvää toisiinsa lomittuneina. Rolandiin sattui, se tunne joka tulee, kun kaikesta yrityksestä huolimatta yhtäkkiä tajuaa, että onkin aivan yksin, on paljon kivuliaampi kuin jätetyksi tuleminen. Hän ymmärsi sen nyt. Miten paljon se sattuukaan, repii, hajottaa jokaisen sillan, jonka avulla olisi saattanut päästä takaisin ihmisyyden lähteille, löytää vielä itsensä. Mutta kun se kaikki sitten romahtaa, vaikka tekisi mitä, yrittäisi antaa kaikkensa ja saada kaiken onnistumaan, sille ei vain voi mitään. Ja yksinäisyys satuttaa, se puree ja tekee reikiä, nakertaa ja lopulta sitä huomaa olevansa tyhjä. Ja se on kamalinta, mitä maailmassa on.

Yö. Ja jälleen lammen rannalla. Roland oli kulkeutunut kaupungin läpi takaisin hietikolle, kahlannut vedessä yrittäen hukuttaa ajatuksiaan, istunut sitten rantatöyräälle ja antanut itsensä vaipua miltei katatoniseen horrostilaan, jossa hän oli omien tunteidensa vanki ja joutui kohtaamaan ne painajaismaisessa voimakkuudessaan joka hetki uudestaan ja uudestaan. Hän ei enää pelännyt, hän tiesi että antaisi mitä vain Nikonin vuoksi. Hän ei ymmärtänyt kohtaamisien todellista merkitystä, eikä niiden tarkoitusta, mutta hänestä vain tuntui että nyt kohdalle oli osunut mies, jota ei voinut päästää käsistään, mitä se sitten käytännössä tarkoittikin. Hän muisti tuskan, veren, väkivallan ja Nikonin katseen julmuuden, säteilevän kivun joka kohosi hänen koko ruumiiseensa Nikonin syvistä suudelmista, mutta tajusi hetki hetkeltä selvemmin, ettei välittänyt. Roland luotti vaistoihinsa, aina. Ne käskivät häntä pitämään huolta Nikonista, miehestä jolla oli hänen menneisyytensä, mutta tyhjin tulevaisuus, josta hän oli koskaan nähnyt painajaisia. Roland tunsi aina Nikonin läheisyydessä ollessaan, miten heidän ajatuksensa nivoutuivat yhteen, äänettömät sopimukset ja paljosta päättävät katseet, tai jo ennalta tiedetyt lauseet kertoivat Rolandille vain yhden asian; tuska jakautui sittenkin tasaisemmin kuin hän oli uskonut.

Roland kaatui selälleen kostealle ruohikolle, sulki silmänsä ja toivoi voivansa nukahtaa. Mutta jokainen sekunti hän haistoi Nikonin ihon, tunsi sen lämmön omaansa vasten, kuuli hänen raskaan hengityksensä korvassaan, tukahtuneet voihkaisut kun heidän kielensä kietoutuivat toisiinsa. Hän maistoi veren lämpimänä suussaan, näki Nikonin jyrkät, miehekkäät piirteet lapsenomaisine yksityiskohtineen, tunsi kaipuuta, joka sai hänet voimaan fyysisesti pahoin. Hän oli oksentaa surusta ja vajosi hiljalleen katkonaiseen uneen, jossa hän lensi kaupungin yllä pudotellen pieniä, keltaisia käsikranaatteja ja sinisiä sateenvarjoja savupiippuihin, nauraen katketakseen aina kun uusi talo räjähti ilmaan ja sateenvarjot kieppuivat taivaalla tulipilvien lomassa.

Nikon oli antanut itselleen periksi aivan uudella tavalla. Ennen hän oli totellut vain nälkää, himoa ja vallantahtoa. Nyt hän oli kokenut jotain, mitä olisi aikanaan kai luonnehtinut kiintymykseksi. Hän oli kyennyt saamaan itselleen ennenkokematonta mielihyvää tuottamalla sitä toiselle, vieläpä ihmiselle. Poissa oli se kaikki väkivalta ja ylivoimaisten henkien taistelu, mikä dominoi vampyyrien välisiä suhteita. Hän oli halunnut vain päästä mahdollisimman lähelle Rolandia, kuulla kuinka hän kuiskaili kiihkon sumentamia sanoja hänen korvaansa. Hän oli tuntenut, kuinka helppoa oli hallita toista pelkällä nautinnolla, ilman mitään siteitä tai pakkoa. Ja hänen sydämensä paloi halusta tavata Roland uudelleen, koskettaa tätä jälleen, tuntea hänen tuoksunsa. Mutta Nikon ymmärsi, ettei se ollut mahdollista, ei hänelle. Hän tiesi luontonsa ja oli kirottu elämään sen mukaan.

Roland tunsi kevyen kosketuksen olkapäällään ja havahtui siihen äkillisesti, hätkähtäen.

"Nikon?" hän henkäisi ja avasi silmänsä räpsäyttäen ne aivan auki.

"Ei... Olen pahoillani, en tarkoittanut häiritä mutta näytitte niin... Minä luulin että tarvitsette apua..." Roland kääntyi ja havaitsi äänen kuuluvan naiselle, joka oli kumartunut hänen puoleensa ja näytti nyt pahoittelevalta, taaksepäin kavahtaneena jopa hieman pelokkaalta. Nainen oli kookas, 190-senttistä Rolandia ehkä vain kymmenkunta senttiä lyhyempi, harteikas ja hänen lihastensa linjat näkyivät selkeinä paljaissa käsivarsissa, joista toisessa oli olkavarren alapuolen ohueen ihoon tatuoituna musta tribaali. Sinisissä silmissä välkehti sekavuus ja epätietoisuus, nainen ei halunnut sanoa enää mitään, mutta mutisi sitten hiljaa: "Anteeksi", ja kääntyi pois noustakseen. Roland tarttui huomaamattaan tarpeettoman kovaa hänen käsivarteensa ja sanoi:

"Älä..." Ääni kuulosti pieneltä, heikolta, mutta Roland rykäisi ja jatkoi: "Mikä sinun nimesi on?"

"Reve."

"Jää hetkeksi, ole kiltti. Minä olen Roland" Hän irrotti kätensä naisen kyynärtaipeesta ja ojensi sen kätelläkseen. Nainen tarttui siihen ja istui sitten hänen viereensä. Hiljaisuudessa he katselivat hetken maahan, lammelle, puiden latvoihin; mihin tahansa muualle kuin toisiinsa. Sitten Reve selvitti kurkkuaan ja aloitti varovasti:

"Tuota... En tarkoita sekaantua asioihisi, mutta oletko varmasti kunnossa?" Tauko. "Minusta näytät siltä kuin joku olisi yrittänyt haudata sinut elävältä." Hän vilkaisi varovasti Rolandia, odotti jonkinlaista reaktiota sanoihinsa, mutta huomasi ettei ilmekään värähtänyt miehen kasvoilla.

"Niin", Roland huokaisi ja katsoi jälleen varpaitaan. Sitten hän vinkaisi, alkoi suoltaa yksittäisiä sanoja ja puhkesi lopulta nyyhkyttämään miltei hysteerisesti, huudahdellen välillä itkun sekaan Revelle merkityksettömiä sanoja. Nainen katsahti avuttomasti ympärilleen, kiersi sitten varovasti kätensä Rolandin leveiden olkapäiden ympärille, painoi tämän pään pieniä rintojaan vasten ja alkoi hymistä, mutista omia merkityksettömiä sanojaan, joiden sävy kertoi yrityksestä tyynnytellä holtittomasti huojuvaa Rolandia, joka ulvoi pää hänen rintaansa vasten painettuna yhtä nimeä yhä uudelleen ja uudelleen.

Roland alkoi tyyntyä vasta kun hänen keuhkoihinsa sattui eikä hän enää fyysisesti pystynyt itkemään. Hänen 190-senttinen ruumiinsa oli käsittämättömän pienellä kerällä Reven sylissä, pää hänen reisillään. Reve silitteli hänen hiuksiaan ja kasvojaan, oli ymmällään. Hän ei tiennyt mitä tehdä, ei uskaltanut liikahtaakaan, vaikka tunsi jalkojensa puutuvan Rolandin painon alla. Hän tunsi kuinka kyyneleet kastelivat hänen housunsa, miten tiukasti mies tarrautui hänen jalkoihinsa, kietoi kätensä niiden ympärille, yritti vetää säännöllisesti henkeä, mutta sai aikaan vain holtittomia nykäyksiä ja tärisi. Roland avasi silmänsä ja nosti katseensa Reveä kohti, huomasi kuinka peloissaan tämä oli ja kohottautui sitten hänen sylistään istumaan. Hän kohotti kätensä naisen kasvoille, joka kavahti ensin taaksepäin, mutta rentoutui sitten nähtyään, ettei tilanne ollut uhkaava. Roland silitti hänen poskeaan ja itkuisin silmin kumartui eteenpäin, painoi kevyen, kokeilevan suudelman hänen huulilleen. Reve sulki silmänsä ja vastasi refleksinomaisesti suudelmaan, päästi sen syvemmäksi, rentoutui. Ja sitten yhtäkkiä Roland vetäytyi pois, katsoi häntä surkeasti silmiin ja parkaisi:

"Olen pahoillani."

Reve oli ymmällään, mutta kokosi nopeasti itsensä, vetäytyi hieman kauemmas, mutta taputti sitten Rolandia reidelle, katsoi tätä kysyvästi silmiin ja sanoi hiljaa:

"Kerro minulle, mitä on todella tapahtunut."

Roland veti henkeä, sanat alkoivat tulvia hänen suustaan. Hän kertoi kuinka tapasi Nikonin, miten hyvältä kaikki tuntui, kuinka tapasi hänet toisen kerran, miten hulluksi hän hänet sai, ja miten hän lopulta vain katosi. Roland kuvaili Nikonin niin kuin kuka tahansa kuvailee ensirakkautensa, kauniina, mutta ajallaan särkyneenä unelmana, joka tekee edelleen kipeää. Mutta Roland jätti kertomatta kuinka Nikon oli ensimmäisenä yönä vietellyt hänet, kuinka he olivat rakastelleet veren tahrimassa sängyssä, miten hän oli seuraavana yönä heidän tavatessaan ollut valmis mihin tahansa, kun Nikon oli vienyt hänet elämän ja kuoleman rajoille, antanut hänelle uskomattomimman aistimyrskyn koskaan. Ja Reve kuuli hivelevän kauniin tarinan puhtaasta rakkaudesta, joka ei ollut koskaan päättynyt, vain kadonnut. Reve otti jälleen kyynelehtivän Rolandin takaisin syliinsä ja huokaisi itsekseen. Hän ei tiennyt, oliko enemmän pahoillaan omastaan vai Rolandin puolesta.

He nousivat rantatöyräältä ja Roland nojautui halaamaan Reveä, kietoi tämän syleilyynsä pitkäksi aikaa, he keinuivat sylikkäin niin kauan, että Roland oli alkaa taas itkeä. Silloin Reve irrottautui, silmät kostuneina. Hänen äänensä värisi, kun hän sanoi hiljaisesti:

"Minä saatan sinut kotiin. Sinä olet vahva. Sinä selviät." Hän oli sanomaisillaan jotain latteaa, kun Roland keskeytti hänet.

"En ymmärrä miksi teet tämän. Et edes tiedä kuka minä olen."

"Sinä näytit siltä että tarvitset apua. Itse asiassa luulin että olet satuttanut itsesi kun makasit siinä töyräällä."

"Ai. No joka tapauksessa minä olen iloinen että tulit ja yritit auttaa. Kiitos." Reve vain nyökkäsi ja katsoi alas, avasi sitten sateenvarjonsa ja otti askeleen eteenpäin.

"Pian nyt."

He kävelivät vierekkäin leveällä puistotiellä, tuuli oli yltynyt ja pienet vesipisarat putoilivat raskaina sinisen varjon päälle. Aivan pimeää ei vielä ollut, mutta puiden varjot hämärsivät puiston niin, että ympäristöä oli vaikea hahmottaa. Tuuli tarttui Reven avaamaan sateenvarjoon ja paiskasi sen hänen kädestään metsän reunaan. Roland katsahti Reveen, joka huokaisi tuskastuneena ja lähti varjon perään. Se heittelehti maassa osuen välillä paksuihin puunrunkoihin ja ajautuen kauemmas. Reve kiihdytti askeleensa juoksuun ja koetti tavoittaa varjoa, joka lipesi aina hänen kätensä alta. Rolandia huvitti ja hän puhkesi hyväntahtoiseen nauruun. Ja sitten Reve oli yhtäkkiä poissa hänen näkökentästään. Rolandin nauru katkesi, ja hän kuuli metsänrajan tuntumasta tukahtuneen kirkaisun. Hän sinkosi itsensä juoksuun ja harhaili metsään, yrittäen suunnistaa ääntä kohti. Hän ei huutanut. Ei saanut ääntä.

Massiivisen tammen alla, suurten lehtipuiden langettamien varjojen lomassa liikkui hahmoja. Roland pysähtyi ja kun hän alkoi hiljalleen nähdä pimeässä, hän tunsi heikotusta ja pahaa oloa, oli tuupertua maahan ja joutui ottamaan tukea lähimmästä puusta. Reven lihaksikas ruumis oli valahtanut velttona maahan, sen ääriviivat näyttivät vääristyneen ja pää retkotti olkapäillä irtonaisena, kuin niskat olisivat poikki. Hänen ruumiinsa ylle kumartuneena, mustanpunaisessa trenssissään oli Nikon, joka imi ahneesti hänen kaulaansa, antamatta yhdenkään veripisaran valua huuliensa ohitse. Nikon aisti jonkun läsnäolon, muttei kokenut tätä uhkaavana, eikä siten välittänyt. Roland vajosi puun viereen, puhkesi hysteeriseen itkuun, eivätkä hänen sumentuneet silmänsä nähneet, kuinka Nikon yhtäkkiä alkoi korista, kakoa kurkkuaan ja rojahti polvilleen Reven jo kangistuvan ruumiin viereen. Hän kouristeli, kaatui ja huusi kun veri korisi hänen kurkussaan. Heivauduttuaan jälleen polvilleen hän oksensi suihkuna mustanpuhuvaa verta litroittain rinnalleen ja joka puolelle ympärilleen. Hänen polvensa ja säärensä uivat koko ajan laajenevassa verilammikossa, johon hän putosi kasvoilleen, kurkustaan kaksin käsin pidellen. Roland havahtui tähän ääneen ja sinkosi itsensä pystyyn. Nikon katsoi häntä suoraan silmiin metrienkin päästä, apua anoen, henkihieverissä. Hän makasi kasvot veren peitossa, kokoon taittuneena, jalkojensa päällä maassa ja tuijotti Rolandiin, yrittäen sanoa jotain, mutta oli aina tukehtua vereen, jota pulppusi edelleen hänen suupielistään. Roland ei myöhemmin kyennyt muistamaan, mitä oli tapahtunut sen jälkeen kun hän oli syöksynyt kohti Nikonia, ja sitä ennen, kun hän heräsi hänen futoniltaan seuraavana päivänä puoli neljän aikaan, vaatteet kauttaaltaan veressä ja hänen vieressään lattialla vielä kuivumaton lammikko mustaa laskimoverta.

Nikon avasi varovasti silmänsä arkussaan ja tunsi kuinka kirkasta kaikki oli. Hän sulki ne uudelleen ja toivoi, että olisi kuollut. Roland ei tiennyt mitä oli tehnyt juostessaan hänen avukseen, auttaessaan häntä oksentamaan ulos kaiken pilaantuneen veren, kantaessaan hänet kotiinsa futonille ja nukahtaessaan viimein varttia vaille neljä aamulla hänen viereensä. Nikon ei ollut enää kyennyt elämään luontonsa kanssa tavattuaan Rolandin, hän ei ollut kyennyt sulkemaan silmiään siltä tosiasialta, että tämä oli ihminen. Hän halusi Rolandia enemmän kuin ketään, muttei voinut kohdata hänen tuskaista katsettaan joka yö, ja hän tiesi ettei Roland koskaan pystyisi hyväksymään sitä, että hänen täytyi murhata. Hän halusi irti Rolandista, pois hänen luotaan, ja samalla hän tunsi itsensä valmiiksi antamaan kaikkensa vain saadakseen nukkua hetken miehen vieressä. Oksentaessaan kokaiinin saastuttamaa verta ulos suonistaan Nikon oli ymmärtänyt, ettei hän eläisi yötäkään ilman Rolandia.

"En kestä tätä. Olet minulle kaikki mutten voi vahingoittaa sinua olemalla kanssasi. Olisit antanut minun kuolla", Nikon puhui käheästi miltei kiinni Rolandin kasvoissa, kun he seisoivat lammessa, vyötäröitään myöten vedessä, kädet toistensa lanteilla.

"En uskonutkaan että tämä olisi helppoa, mutta haluan olla kanssasi ja ymmärrän, että jos valitsen seurasi, et elä kuin öisin. Mutta sinä olet elämäni ja haluan jakaa itseni kanssasi. Onhan meillä yöt", Roland puhui hänen suuhunsa, nojautui sitten millin lähemmäs, niin että heidän huulensa melkein, mutteivät kuitenkaan aivan koskettaneet.

"Sinä et tiedä mistä puhut. Minä olen kirottu!"

"Niin minäkin. Me vain kannamme ristimme eri tavoin."

"Sinä et ymmärrä..."

Roland nojautui vielä millin lähemmäs ja heidän kielensä kohtasivat, kietoutuivat toisiinsa, ja lopulta he kaatuivat usvaiseen veteen, pärskähtivät takaisin pintaan ja Nikon pyyhki märkiä hiussuortuvia Rolandin kasvoilta.

"Kyllä me jotain keksimme", Roland hymyili ja veti Nikonin uudelleen mukanaan veden alle.

Nikon katsoi kuinka Roland käveli ulos kylpyhuoneesta pieni valkoinen pyyhe vyötäisillään. Sen alakulmassa oli vanhoja veritahroja, joita tuskin huomasi. Rolandin vaalennetuista hiuksista tippui tasaisesti suuria vesipisaroita lattialle, ja Nikon kuunteli kuinka ne putoilivat laatoitukselle. Hän riisui valkoisen paitansa ja istui leveälle futonille. Sitten hän odotti, katseli kuinka Roland otti pyyhkeen vyötäisiltään ja alkoi kuivata siihen hiuksiaan, seisten selin häneen päin, ruskettuneet pakarat värähdellen hänen liikahdellessaan. Rolandissa ei ollut ainuttakaan rusketusrajaa, hänen tasainen, pronssinen ihonsa hohti himmeissä valoissa. Nikon äännähti huomaamattomasti ja sanoi sitten matalasti, tietyin äänenpainoin:

"Lähemmäs."

Roland käänsi katseensa peilistä Nikonin suuntaan, pudotti pyyhkeen ja käveli tämän eteen. Hän katsoi Nikonia pää kallellaan, pieni hymy kareillen suupielissään, ja polvistui sitten tämän jalkoihin, futonin eteen. Hän kuljetti käsiään pitkin Nikonin tiukkoja reisiä, tunsi kuinka suuret lihasryhmät hänen sormiensa alla värähtelivät ja reagoivat hänen kätensä jokaiseen liikkeeseen. Hän nosti kätensä mustien pellavahousujen vyötärölle, avasi nyörit, alkoi kaivaa käsiään niiden sisään. Nikon laski kätensä hänen olkapäilleen, hieroi niiden pisamaista ihoa, antoi luvan. Ja Roland hautasi päänsä Nikonin haaroihin. Hän muisti, kuinka Nikon sai hänet kiemurtelemaan, sopertamaan järjettömiä sanoja nautinnon kourissa. Juuri kun Nikon oli laukeamaisillaan, huohotti ja kohotti lantiotaan kohti Rolandin kasvoja, tämä vetäytyi ja nousi suutelemaan häntä huulille. Nikon voihkaisi ja yritti kosketella itseään, mutta Roland vei hänen kätensä päänsä taakse, taivutti ne sinne ja katsoi merkitsevästi hänen silmiinsä, ilmeellä joka tarkoitti "älä liiku". Nikon kiemurteli, voihki ja hankasi ruumistaan Rolandia vasten, kun tämä tyynesti, välittämättä altaan kuuluvasta voihkeesta, alkoi hitaasti nuolla hänen rintaansa. Hän sulki huulensa Nikonin nännien ympärille, imi niitä ja puraisi joskus kiusoittelevasti, nipisti, sai Nikonin hulluksi, kaartamaan selkäänsä niin paljon kuin hänen painonsa alla kykeni. Sitten hän nousi, veti Nikoninkin ylös ja vei tämän kylpyhuoneeseen. Vanhanaikainen amme oli laskettu täyteen vettä, sen reunoilla lepatti levottomasti muutama kynttilä. Roland astui alasti ammeeseen, nojasi selkänsä sen reunaan, ja Nikon pudotti housunsa sen viereen ja tuli Rolandin syliin, tämän jalkojen väliin, nojaten selkäänsä hänen rintaansa vasten. Roland pujotti kätensä Nikonin vyötärölle, hieroi hänen rintaansa, suuteli niskaa, ja alkoi veden alla kosketella hänen värisevää ihoaan, purren välillä Nikonin niskaa ja vei tämän jälleen orgasmin partaalle. Hänen hampaansa naarmuttivat valkoista ihoa Nikonin kaulassa ja siitä alkoi tihkua verta. Nikon oli juuri laukeamaisillaan, kun tajusi sen ja huomasi, miten Roland nuoli hänen hartioitaan, lähestyen verivanaa. Katkonaisesti, tulevan orgasmin aaltoillessa hänen sisällään Nikon yritti saada itsensä kontrolliin ja huohotti:

"Ei...minun...vertani!" Mutta sitten Rolandin kädet puristuivat tiukemmin hänen ympärilleen ja hän tunsi hajoavansa palasiksi, holtittomasti hytkyen hän tuli loputtomalta tuntuvan ajan eikä saanut mitään kontrollia itsestään. Roland imi verta hänen kaulaltaan ja käänsi sitten Nikonin kasvot itseensä päin, hampaat punaisina verestä ja yritti suudella voimatonta Nikonia, joka vaipui hänen syliinsä sulkien silmänsä, antaen muutaman suolaisen kyyneleen valua luomiensa alta.

Roland herää säpsähtäen, räpyttelee hetken silmiään ja sulkee ne sitten uudestaan. Ei. Raottaa varovasti luomiaan, mutta havaitsee, että kaikki hänen näkökentässään heijastuu aniliininpunaisen verhon läpi.

"Se tuntuu alkuun pahalta, mutta totut siihen ja punaisuus katoaa", Nikonin rauhallinen, tyyni ääni kuuluu aivan hänen vierestään. Roland tuntee nyt hänen ihonsa kuumana vieressään, kun antaa itselleen aikaa havaita muillakin aisteilla kuin sokaistuneilla silmillään. Hän kuulee oman sydämensä jyskyttävän aggressiivisesti, kiivaan sykkeensä sekoittuvan Nikonin epätasaisiin sydämenlyönteihin. Nikon avaa suunsa puhuakseen, aloittaa varovasti, ettei loukkaisi Rolandin juuri aktivoituneita aisteja. "Olen pahoillani että tämän täytyi tapahtua sinulle. Yritin kaikkeni, että olisin kyennyt hillitsemään itseni kanssasi ja antaa sinun pitää elämäsi, ihmisyytesi..." Hänen äänensä nousee ja laskee, säröilee välissä. Roland katsoo häntä hölmistyneenä, mutta hän jatkaa käheästi: "Tiedäthän että minä... Ja että en koskaan olisi voinut antaa sinun kuolla, minä en vain halunnut sinulle kohtaloani, en mistään hinnasta..." Roland kallistaa päätään, ja tajuaa hämärästi, että hänen korvalehtensä kohoavat kuin koirilla, kun hän terästää kuuloaan ihmetellessään mitä Nikon oikein puhuu. "Minä luulin että onnistuisin rakastamaan ihmistä vahingoittamatta tätä. Olen niin pahoillani...", Nikon nieleksii ja Roland nousee hitaasti istuvaan asentoon futonilla. Hän avaa silmänsä, välittämättä miltei sokaisevasta valosta ja tajuaa vähitellen, että on kuin tulessa.

"Minä olen... elossa!" Hän huudahtaa Nikonille ja nousee seisomaan. Nikon vain painaa kasvonsa alas ja pudistelee hitaasti päätään. Pikkuhiljaa Rolandille kuitenkin alkaa kirkastua, mikä hän on. Hänen sisällään riehuu jokin, jota hän ei ole koskaan ennen tiedostanut. Hän tuntee nälkää, jollaisesta ei ole voinut tietää. Hän aistii kaiken, käy taukoamatta ylikierroksilla, tuntee itsensä ylivoimaiseksi ja samalla tavattoman heikoksi. "...Nikon..." Tauko. "Tiedäthän että minäkin sinua."

palautetta novellista