Kuusi
Sami Lakka
- Piru, että tää oli hieno puu. Tälläisii ei nykyään kasva monessakaan metsässä, kun on nää saasteet ja kaikki, metsuri luennoi kopautellen kädessään olevaa känkkäräistä ja lyhyttä kuusta lumiseen maahan.
- Niin, tän erotti heti sieltä kuusikosta, se seisoi siellä yksinäisenä ja aatelisena aivan kuin muut puut eivät olisi uskaltaneet tulla tän lähelle, tai ne ois sokaistunu kokonaan tän loistosta.Tää oli niin komea siellä yksinäisyydessään, että oikein vanhan miehen sydämeen sattui.
- Katso nyt näitä oksia, hän viittasi rukkasellaan kuusen harvaan oksastoon, eivätkö ne näytäkin pyrkivän taivaisiin, vain havaitakseen näin upeanvahvan rungon pitävän ne ikuisesti paikoillaan. Ja tämä latva, monessako kuusessa sinä enää näät näin hienoo latvaa. Voin valehtelematta sanoa että tää on yksi hienoimmista kuusenlatvoista mitä olen eläessäni nähnyt, ja minä olen sentään kaatanut puita aina kolmetoistavuotiaasta saakka. Silloin tälläiset kuuset oli hiukan yleisimpiä, mutta vaan hiukan, enkä kuunaanpäivänä uskonu että luontoäiti pystyis ees muovailemaan tällästä latvaa.
Metsuri pysäytti sanatulvansa, ja minä nostin toppatakkini kaulusta ylemmäs ja vilkaisin ympärilleni; tori oli hiljalleen tyhjentynyt auringon laskettua ja viimeisetkin ihmiset tuntuivat kiirehtivän kassiensa kanssa koteihinsa. Ja minä olin tässä, juuttuneena kuuntelemaan vanhan äijän tarinoita känkkäräisestä kuusesta. Kummallista, minkälaisen puhetulvan sai yksinkertainen kysymys tuossa miehessä aikaan.
- Minun on aivan pakko kertoa sen kaadosta, hän havahdutti minut pehmeällä sadunkertojan äänellään. - Sitä tunnetta on niin vaikea kuvailla, hän käänsi ruskeat silmänsä ohi minusta tummaan horisonttiin. - Sitä tuntee...,hän takerteli. Sillä hetkellä kun puu kaatuu niin... sitä saa kuule osan sen puun elämänvoimasta itselleen. Tiedätkös, silloinkun tää komistus kaatui niin tunsin kuin syntyväni uudelleen, aivankuin tää puu ois lahjoittanu minulle viimeisenä tekonaan sen voiman josta Luoja sen oli veistänyt. Sellaista tunnetta on niin mahdoton kuvailla.
Hän löi sanojensa vakuudeksi kädesssään olevaa puuta lumiseen maahan, jolloin käkkärä lahjoitti ison kasan neulasiaan lumeen. Metsuri ei ollut huomaavinaankaan niitä.
- Isäni kertoi minulle, että ollessaan nuori hän löysi metsästä kuusen joka oli niin kaunis että silmiin sattui, ja enhän minä, nuori poika, koskaan ymmärtänyt häntä. Mitenkä puu nyt kaunis voisi olla? Vasta nyt, kun näin tän, niin ymmärrän mitä se äijä tarkoitti. Oonhan mäkin kaatanut komeita puita, isoja puita, mutta aina niistä puuttui se jokin, kuin Luoja olis säästellyt voimaansa johonkin suurempaan jota en ollut vielä valmis näkemään. Oon kiitollinen että hän näytti tän ihmeensä minulle.
Huomasin että hänen selkänsä taakse oli ilmestynyt vihreään toppatakkiin pukeutunut, varovaisen oloisen mies, ilmeisesti samanlainen mattimyöhäinen kuin minäkin joka odotteli vuoroaan. Hän värjötteli metsurin selän takana, ja minua alkoi väsyttää koko tilanne, metsuri ja hänen typerä kuusensa, mutta minkäs sille voi kun on hitaaksi syntynyt, sitä joutuu kärsimään rangaistuksekseen kaikenmaailman luennot puista, aivankuin kotona ei olisi tarpeeksi kiireitä.
- Sinähän tiedät mistä puhun, etkö tiedäkin, hän veti itsensä lähemmäs kasvojani niin, että pystyin haistamaan hänen tupakanhajuisen hengityksensä. Eivät nuo, hän piirsi hanskallaan laajan kaaren, voi koskaan meitä ymmärtää. Ne tulee tänne kerran vuodessa ja esiintyvät kuin ymmärtäisivät jotain luonnosta tai puista, mutta helvetti ne mitään tajuaa sanon minä, pirun jupit. Niille voisi myydä vaikka kuusen mäntynä jos vaan huvittaisi, mutta rehellisenä miehenä en viitti sellaista tehdä, hän madalsi ääntään, vaikka kyllä joskus mieli tekisikin. On se piru kun pitää myydä helmiä sijoille sanon minä, helvettiin sellaiset äijät.
Metsurin takana odotteleva vihreätakkinen mies hypähteli lämpimikseen. Voi kun tuo mies lopettaisi pian, ajattelin.
- Tiedätkös minkä takia tämä puu jäi viimeiseksi. Ei sen takia ettei sitä kukaan olisi huolinu, ehei, vaan sen takia että toivoin jonkun sinunkaltaisen miehen tulevan, sellaisen miehen joka ymmärtää hyvän kuusen arvon, näkee niinku kuusen sydämeen. Olisin mielummin jättänyt tämän myymättä kuin myyny tän jollekin jupille joka ois tunkenu sen olohuoneeseensa tajuamatta että tuijottaa todellista kuusien aatelia.
Nyt minua alkoi tosissaan kyllästyttää tämä seisoskelu, lupasin olla viideltä kotona ja kello oli ties kuinka paljon.
- Yksi mies tuli sliipattuine hiuksineen ja kyseli tätä, mutta sanoin sille että en minä tätä sinulle myy, ei äijä tykännyt olla ollenkaan, sanoi jotain...
Minä sain viimein tarpeekseni, ilmeisesti hän meinasi tappaa minut tylsyyteen.
- Kerro jo minulle hyvä mies paljonko tämä pirun kuusi maksaa, sanoin yrittäen pitää ääneni kurissa.
Kertaiskusta hävisi herkkyys metsurin äänestä. Hän vilkaisi pikaisesti kädessään olevaa känkkärää ja sen jälkeen kelloaan.
- Kaksi ja puolisataa. Hän sanoi sen kuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia.
Minulle se oli isku vasten kasvoja.
- Enhän minä tuosta pirun känttyrästä viitsisi maksaa viittäkymppiäkään, sain hämmästykseltäni sanottua.
- Niin, mutta mistäs luulet löytäväsi enää joulukuusen tähän aikaan. Käsittääkseni kaikki myyjät ovat menneet jo koteihinsa ja puut myyty. Hän hymyili minulle paljastaen keltaiset hampaansa ja hänen katseensa kiilsi kauppiaan viileää rahanhimoa.
Häpeäkseni täytyy minun tunnustaa, että hetken mietin tuon kiskurin edessä nöyrtymistä, mutta ilmeisesti minussa oli enemmän miestä kuin aavistin.
- Pidä pirun kuusesi, sanoin. - Mielummin katselen vaikka koristeltua männynoksaa tai vietän kokonaan kuusetonta joulua, kuin maksan sinunkaltaiselle varkaalle.
Käännyin vihaisesti ympäri ja lähdin kävelemään autolleni. Takaani kuulin metsurin äänen hänen alkaessa esitelmöimään minusta välittämättä vihreätakkiselle miehelle.
- Tää oli kuules pirun hieno puu...
Copyright (c) 2000 Sami Lakka. All rights reserved.
palautetta novellista
|
