Palautetta T. I. Aaltosen novellista Jäykkäkouristus Esplanadilla

Novellin hengästyttävin saavutus on uuden taidesuuntauksen, antemodernismin kuvaus. Nurinkurisuudessaan ajatus tästä taiteenlajista on vallan riemastuttava, mutta jos asiaa oikein ajattelee, kääntyy idea omaan mahdottomuuteensa. Tämä ei kylläkään tällaisessa surrealistisessa tekstissä haittaa. Ennen loppua päästään niin mahdottomiin tunnelmiin Saatanan kirkon katulähetyksen nuoriso-orkesterin musiikin siivittämänä, että aivan absurdiksihan tämä menee. Toisaalta, ehkä tälläkin osalla on järkisyihin perustuva oikeutuksensa novellin perusideaa tukien: tässäkin on käännetty jotain päälaelleen.

Riemastuttavana piirteenä huomaan jalkani alkavan lyödä tahtia joka kerta päästessäni nuoriso-orkesterin kappaleen varsin ajankohtaisen sanoituksen kohdalle:

"Ensin kaadettiin hautakivi Hattusen,
sitten kaadettiin hautakivi Huttusen…"

Todella tarttuva biisi!

Novellin kieli on sopivan tiukkaa ja niukkaa. Se ei viivy epäolennaisissa asioissa, vaan kertoo juuri sen verran, mikä on olennaista. Ihailtava piirre näinkin absurdissa tekstissä.

Ainoastaan antemodernismin kuvauksessa tekstin volyymi heitetään hieman liian suurelle, sillä kyseinen kohta yltyy liiankin ylitsekäyväksi. Sulkujen käyttö on kyseenalainen keino tunkea lisää kuvausta jo ennestään tukkoisen sanaryöpyn sekaan. Muotoilisin tämän kohdan uudelleen.

Jarmo Karonen

Tämä on mielestäni tähänastisista Rihmaston teksteistä ylivoimaisesti paras. Tyyli säilyy samana koko ajan ja kirjoittaja on pitänyt huolella kiinni niistä ehyen tekstin ehdoista joiden puutetta pysäköintivahdit Tetanuksen tekstissä kauhistelivat.

Koko teksti on loppuun hiottu ja jopa ylen tiivis ja hengästyttävä huppupäisen luento taiteen aikakausien syklisestä luonteesta ja antemodernismin teoriasta (joka on todella oivallinen keksintö) on toisen lukukerran jälkeen jotenkin asiaankuuluva. Tekstisi tuo mieleen Leena Krohnin, jonka ”Pereat mundus” kirjan olen juuri lukenut.

Näennäinen absurdit asetelmat heijastavat minusta monessa suhteessa todellisuutta. En ole aina varma asian tarkoituksellisuudesta, mutta minusta kuitenkin  tuntuu, että asioiden yhteydet ovat tarkkaan ajateltu perästäpäin (viimeistelyvaiheessa) ja terävöitetty paljastamaan kaikki asioihin liittyvät kerrokset.

Monet kekseliäät symboliset yksityiskohdat päälaelleen käännettyinä ovat minusta nerokkaasti tuotu esiin. Parina esimerkkinä: Saatanan kirkon katulähetyksen nuoriso-orkesteri, joka esitti hengellisiä lauluja patsaan edustalla,  Maria…

Lauma käyttäytyminen onkin minusta oikeastaan aivopesun sisällöstä riippumatonta ja paremmin osa ihmiskunnan perusmekanismeista kuin muuta.

Kirjailijan kyvyttömyys tapahtumien keskellä nähdä saati sitten kirjoittaa on minusta enemmän satiirinen kuin surrealistinen ja sopisi hyvin kuvaamaan myös tavallisen ihmisen dilemmaa. Mikä hyvänsä todellisuus voi muuttua tavalliseksi ja hävittää sensaatioarvonsa muuttuen vain tausta meteliksi itseään palvovalle ihmiselle, joka aina löytää jonkun roolin tuekseen/suojakseen.

Mietin lopuksi hieman häpeillen omia selityksiäni, ja oikeastaan olisin halunnut vain ihaillen sanoa: ”Helvetin hyvää tekstiä”.

markku l

Jo ensimäisellä rivillä koen ahaa-elämyksen; Tetanus Esplanadilla (vrt. otsikko).

Muutenkin pidän alkua mukavana ja lastenkirjamainen ajan- ja paikankuvaus saa minut odottamaan lupaavaa jatkoa. Petyin kuitenkin nimenomaan tässä antemodernismi-kohdassa; kerjäläisen mukaanheittäminen ja hirrrvittävän pitkä puheenvuoro saavat lukijansa sekaisin. Vastenmielisyyttä minun pääkopassani lisäsi varmaankin myös assosiointi "Sofian maailmaan". Tiedä häntä sitten minkä ihmeen takia...

Ja jollakin tapaa tekstistä hyökkäsi tämä joukko-orgia-kohtaus. Onko kaikkeen pakko tunkea seksiä/seksismiä?

Nostin nyt esille minua häiritsevät tekijät, mutta se ei tarkoita ettenkö olisi pitänyt tekstistä. Kun en ajattele näitä esiinnostamiani pätkiä, loppu olikin sitten hyvää. Kirjoittajan tyylistä vielä sen verran, että sitä ei edes huomaa (ja tuo oli positiivista), sen verran sujuvaa se oli.

-Cro-Magnon

Kun teksti on tällä tavoin selkeästi öh…etäännytetty eli ei pyrikään luomaan mitään illuusiota todellisuudesta vaan pelaa ikään kuin kehyksellä, niin siinä on riskinsä. Mitä lukijalle jää käteen? Voi olla oikeinkin mukavaa katsella, kuinka kertoja liikuttelee paperinukke-henkilöitään ja näyttää koko ajan, että kyse on leikistä, harhasta, kuvitelmasta. Siinäkin voi olla sitä vinhaa todellisuuden vinksauttamista, joka vetoaa ainakin minuun lukijana. Mutta se voi myös jäädä kertakäyttöhuviksi – mitä pelkillä raameilla tekee, vaikka ne olisivat kuinka kauniit ja erikoiset?

Tämä teksti on näppärä, teräväkin, ja tämän lukee mieluusti sekä vaivautumatta. Silti olen vähän hämilläni. Esim. kirjoittaja kirjoittamassa ja kertautuva loppu eivät ole suoranaisia uutuuksia. Sitten taas parkkipirkkojen ja muitten henkilöitten liikuttelu on hetkittäin niin hervotonta, ettei siitä voi olla nauttimatta. Kaikkiaan jää kuitenkin hiukan etäinen olo. Niin kuin olisi lukenut harjoitelman, jossa kirjoittaja väläyttää omaperäisyyttään ja taitojaan, mutta jättää asiansa sanomatta. Niin kuin pianisti soittaisi taitavasti jonkun toisen kappaletta.

Voi olla niinkin, että tää vaan on tosikko eikä osaa kylliksi arvostaa maittavaa välipalaa, kun se eteen annetaan.

Sari P.