Palautetta Minka Lindforsin novellista Kesäaika:

"Oletko huomannut, kysyin, miten vaikeaa on kirjoittaa ajatuksia, lauseet loppuvat aina kesken, mikä on oikea paikka pisteelle, se tulee aina teennäisenä ja tylynä siihen, missä ajatus vasta alkaa elää."

Vaikka lainattu osa onkin peräisin novellin kertojaminän suusta, näyttää siltä, että Lindfors tuskailee täysin saman ongelman parissa. Ratkaisuna tuntuu olevan runsas pilkunkäyttö, mutta tuloksena on kyllä aika horjuvasti ryntäileviä virkkeitä. Muistuttaisin, että muitakin välimerkkejä on meille kirjoittajille onneksi suotu: on puolipiste, kaksoispiste ja ajatusviiva, mutta toki näiden käyttö vaatii aikamoista tarkkuutta. Lopultakaan se piste ei ole mikään paha asia: se voi katkaista ajatuksen, mutta ei se sitä tapa; paremminkin vain antaa rytmiä ja ryhtiä.

Teksti maalailee aika tarkkoja maisemia, tiloja, tunnelmia ja henkilöitä. Tiedän täsmälleen millaisia ihmisiä novellin kaksi henkilöä ovat. Yksi kohta pysäytti minut kuitenkin täysin: "Olin jättänyt minut tukahtumaan pölyiseen yksiööni likaisten astioiden ja rumien ajatusten alle ja lähtenyt itseni kanssa tuulettumaan." Siis toisin sanoen hän oli jättänyt itsensä samalla, kun hän oli lähtenyt itsensä kanssa? Ajatus tässä lauseessa tempoilee kahteen täysin vastakkaiseen suuntaan ja sitä mukaa reaktioni: yhtäältä lause on valloittava ja toisaalta häiritsevä. Sitä saa lukijasta irti, mitä kirjoittaa.

Pilkunnussimisesta ja muusta vänkäämisestä kukituksiin, sillä olihan tämä miellyttävä tarina, ja ehkä lähinnä siksi että päähenkilön ajatusmaailma muistutti jokseenkin omaani, ja mieluusti levitän ajatustapaani ympäriinsä varsinkin, jos sopivasti joku muu tekee työn, kuten Minka tässä. Olen samalla tavalla levoton henkilö kuin novellin naiseläjä, ja joskus tuo levottomuus saavuttaa pisteen, jossa on pakko purkautua. Keinona on lähteä liikkeelle ja tehdä jotain täysin uutta ja odottamatonta. Suosittelen muillekin: se on varsin virkistävää!

"Tanssitaanko, minä keskeytin, tai mennäänkö ulos pyydystämään tähdenlentoja, varastamaan aamulehti lähikaupan ovenkahvasta, laulamaan serenadi sinun vaimollesi, huutelemaan törkeyksiä ohikulkijoille? Hankkiudutaanko putkaan tai tappeluun, murtaudutaanko johonkin porraskäytävään nukkumaan, liftataanko eteenpäin, vieraaseen kaupunkiin, maahan, kulttuuriin?"

Ihan sama minulle, kunhan vain tehdään spontaanisti jotain.

Jarmo Karonen

Pidän novellista ehkä juuri sen asian takia, jonka Karonenkin mainitsi; se liippaa niin läheltä. Sitten mietin, että olemmekohan me poikkeustapauksia, mutta en kuitenkaan usko. Luulen, että joka ikinen ihminen on miettinyt täydellistä riippumattomuutta ja sitä, että vaan lähtee ja menee; jättää. Novellin aihe on siis herkullinen. Lindfors ei ole onneksi herkutellut aiheella liikaa. Helposti tämän tyyliset tarinat menevät siihen, että kun henkilöille voi tapahtua mitä tahansa, kirjoittaja ei osaa itsekään päättää mihin kahvilaan seuraavaksi mentäisiin, mihin puistoon. Onneksi tässä ei ollut niin.

Karosen kommenttiin kommentoiden, en tiedä pidinkö minäkään kyseisestä "minun kanssani, itseni kanssa" -lauseesta, mutta tajusin sen kyllä. Mielestäni idea on juuri siinä, että tarinan nainen jättää osan itseään (kenties sen vastuullisen) kotiin tiskien kanssa ja lähtee itsensä (oletettavasti sen lehtiroskiksissa nukkuvan puolen) jonnekin. Mietin itse usein ihan samaa!

Jos jokin asia häiritsi yli muiden, se oli assosiointi vasta tv:stä tulleeseen elokuvaan "Rakkautta ennen aamua". Toivottavasti kirjoittaja ei ollut kirjoittanut "Kesäaikaa" leffan inspiroimana. Nimittäin jos yhteyden tiedostaa, se alkaa häiritä - testatkaapa vaikka.

Cro-Magnon

Tiedoksi Cro-Magnonille...

Kesäaika EI ole kirjoitettu Rakkautta ennen aamua -leffan inspiroimana (sattuikin pahaan saumaan jos tuollaisia assosiaatioita herää!) vaan viime keväänä, sinä yönä kun siirryttiin kesäaikaan. Itse asiassa en edes nähnyt koko elokuvaa.. :)

Minka