Kesäaika

Minka Lindfors

Minä kävelin ovesta ulos yöllä kun ei haluttanut olla kotona enää. Huoneessa haisi pahalle, uunissa oli kärähtänyt jokin eikä ikkunan avaaminen auttanut; se oli ollut auki koko päivän ja aloin palella. Tiskit olivat lepäilleet altaassa viikon ja niihin alkoi kehittyä limakerros, minussa kasvoi ärtymys ja niin minä kävelin ulos ovesta.

Oli sellainen sää, että tiesi kevään tulevan. Tiellä oli jäämurskaa ja syviä vesilätäköitä. Kävelin kevyesti putoilevien pisaroiden alta maailmaan, katuvalot loistivat oranssinvärisinä ja kaupunki näkyi kauempana valosaasteen sylissä. Ajattelin tähtiä, niitä ei näkynyt.

Kiipesin meluvallin yli valtatielle ja pujahdin tien yli, sillä halusin mennä poispäin kaupungista. Toinen puoli tiestä vei minne vain, nostin peukaloni pystyyn. Minun ei tarvinnut odottaa kauan, ensimmäinen auto pysähtyi. Ajaja kumartui avaamaan oven ja sanoi kaupungin nimen, minä ajattelin että se sopi ja kiipesin kyytiin.

Katsoin vaivihkaa kyyditsijääni, hän oli niin tavallisen näköinen kolmekymppinen mies, että tunnistaisin hänet kenessä tahansa. Hän kertoi olevansa matkalla kotiin, ja minä ajattelin että ne menivät aina kotiin. Olin hiljaa, hän ei kysellyt mitään mutta silminnähden tunsi olonsa vähän epämukavaksi koska alkoi väännellä radion nuppeja täyttääkseen pienen tilamme muulla äänellä kuin omallaan, joka väistämättä alkoi kuulostaa typerältä hetken jälkeen. Hymyilin hänelle ja otin tarjotun tupakan mielihyvin vastaan.

Kävin mielessäni läpi taskujani ja totesin, etten ollut juuri tavaralla kuormitettu: lompakossa ei ollut rahaa, avaimet olin jättänyt kynnysmaton alle niitä ystäviä varten, jotka silloin tällöin tarvitsivat yöpaikkaa, puhelinta en ollut kantanut mukanani aikoihin. Tyhjän lompakon lisäksi taskussa oli muistikirja ja kynä, huulipuna ja nenäliina. Tupakka oli oikein tervetullut. Yllätyin itsekin varustukseni vähäisyyttä, mutta vielä enemmän se ällistytti kuljettajaa. Hän ei voinut uskoa, että nuori nainen lähtee keskellä yötä liftaamaan ilman matkatavaroita tai suunnitelmia; minä hymähtelin, olin kuullut samat päivittelyt ennenkin.

Ajoimme savujen ohi ja valossa kimaltavien hileisten vesikiteiden läpi. Radiosta löytyi humisevan eetterin uumenista vaimeana ja säröisenä kantautuvaa pianonsoittoa. Minä näin kasvoni heijastuneina ikkunaan, mittasuhteeni vääristyivät ja silmät näyttivät suurilta ja ruskeilta; oli kuin olisin ollut joku muu, ja ehkä olinkin. Olin jättänyt minut tukahtumaan pölyiseen yksiööni likaisten astioiden ja rumien ajatusten alle ja lähtenyt itseni kanssa tuulettumaan. Ilo heräsi jossain solussa ja lähti jakautumaan, mutta pidin ilmeeni tyynenä. Puhalsin savusta pyöreitä renkaita, jotka hajosivat sulavalinjaisiksi juoviksi. Katselin ajajan käsiä, vakaita ja rauhallisia niin kauan kuin ne pysyivät ratissa, hermostuneita ja säpsähteleviä hänen etsiessään parempaa taajuutta radiosta tai karistaessaan tuhkaa tupakastaan. Nojasin päätäni selkänojaan ja annoin savun muuttua säveliksi mielessäni.

Avasin auton oven ja astuin toiseen kaupunkiin. Tori oli tyhjä ja surullinen, sama oranssi valo täälläkin. Mihin aiot mennä, kysyi huolestunut kuljettaja, en tiedä, vastasin. Hän vaati saada tarjota minulle lasillisen vietyään auton ensin kotiin ja tietenkin minä suostuin. Lupasin odottaa läheisessä ravintolassa, jonka ikkunoissa häilyi epätasaisia varjoja. Menin sisään ja etsin naistenhuoneen, mikä on ehkä liian hieno nimitys kalvakkaaksi maalatulle ja kelmeäksi valaistulle vessakopille, jonka ovea ei saanut edes lukkoon.

Pesin käteni ja kastelin paperipalan kylmässä vedessä, taputtelin sillä kasvojani ja kaulaani. Haroin tummaa tukkaani korvien taakse ja lisäsin huulipunaa niin, että huulet olivat tummanpunaiset ja raskaat. Takki käsivarrellani tulin hämärään tilaan, jossa ihmiset olivat pöydissään kuin joku olisi heidät unohtanut: sillä lailla kuin sateenvarjo tai käsineet unohdetaan pöytään tai naulakkoon.

Ikkunan luona oli tyhjä pöytä, istuuduin siroon nojatuoliin ja laitoin kädet pöydälle leikkimään keskenään. Ilmassa leijaili savu ja sanoja ja haikeita saksofonisäveliä. Pummasin tupakan viereisessä pöydässä lehteä lukevalta vanhalta mieheltä. Ajattelin siirteleväni ihmisiä silmilläni, ne menivät minne katsoin ja jos eivät menneet, en välittänyt niistä. Tarjoilija kysyi, ottaisinko jotain, vastasin ei vielä, odotan jotakuta. Hetken kuluttua hän toi minulle oluen ja osoitti viereisen pöydän vanhaa herraa, joka vinkkasi silmää ja jatkoi lehtensä lukemista parta tutisten.

Piirtelin muistikirjaani hajamielisiä kuvioita ja sanoja, ajatukset tulivat pätkinä avaruudesta ja asettuivat minussa epäjärjestykseen. Oluen pinnalla ui vaahtoa, lopulta enää vain muutama kupla. Ajattelin paikkoja, joissa tuoksui ruoka, ihmisiä, jotka asuivat ruoantuoksuisissa kodeissa ja olivat aina raikkaita ja nukkuivat öisin.

Kyyditsijäni tuli, ja samalla ovenavauksella kulautin oluen loppuun. Arvasin miehen ottaneen ryypyn tai kaksi autonvientireissullaan, hän uskalsi katsoa jo silmiin ja arvioida katsettani mielessään. Hän ei ollut ottanut sormusta pois sormestaan, minun ei siis tarvinnut miettiä, kuinka torjua hienovaraisesti mahdollisia iskuyrityksiä – tai sitten hän oli tavallista törkeämpi ja välinpitämättömämpi, mitä en kuitenkaan uskonut.

Joimme oluet, sitten toiset, kolmansien kanssa pöytään kannettiin viskiä, johon siirryimme neljänsien jälkeen kokonaan. Minulle uskouduttiin, mies oli hieman yksinäinen; vaimon ystäväpiiri oli oikeastaan ainoa ystäväpiiri joka hänellä oli. Vaimo oli vähän niin kuin paremmista piireistä, hyvä ihminen mutta pysyvästi jalustalla miehen mielessä. Mies tunsi itsensä joskus vain nousukkaaksi, proletaaritausta nähkääs, olkoonkin että nyt oli hyväpalkkainen työ ja hieno auto, asuntokin oli oma eikä vuokrattu. Ikään kuin olisi jotenkin ulkopuolinen, mies sanoi, tiedätkö, vanhat duunarikaverit tuskin moikkaavat eivätkä toiselta puolen seurapiirit houkuttele eivätkä edes kutsu. Oikeastaan minulla ei ole muuta elämää kuin työ ja vaimo, en minä tavallisesti tällä lailla lähde tuntemattomien naisten kanssa juopottelemaan. Mikähän minut saikin tähän…

Tanssitaanko, minä keskeytin, tai mennäänkö ulos pyydystämään tähdenlentoja, varastamaan aamulehti lähikaupan ovenkahvasta, laulamaan serenadi sinun vaimollesi, huutelemaan törkeyksiä ohikulkijoille? Hankkiudutaanko putkaan tai tappeluun, murtaudutaanko johonkin porraskäytävään nukkumaan, liftataanko eteenpäin, vieraaseen kaupunkiin, maahan, kulttuuriin?

Mies katsoi minua samein silmin, nousi ja auttoi takin ylleni. Jätimme mietteliäisyyteen verhoutuneen kuppilan, kävelimme kadut tutuiksi ja ajattelin, että paikkoihin kyllästyy heti kun ne tuntee.

Tiedätkö, jotenkin minä kadehdin sinua, mies sanoi. Miten sinä vain lähdet jos haluat, minä en voisi sillä tavalla paeta vastuuta. Minä nauroin, en minä vastuuta pakene, uskotko, juttu on siinä etten ota enempää vastuuta kuin jaksan kantaa, en hankkiudu vastuuseen muusta kuin itsestäni ja siitä, mitä teen. En ehkä ole kellekään hyödyksi, mutta en haitaksikaan, kenenkään ei ole pakko ottaa minua kyytiin tai tarjota mitään mutta aina joku tekee sen kuitenkin. Sinä päivänä kun yksikään ihminen ei osoita minulle ystävällistä elettä lupaan asettua niille sijoilleni ja ottaa vastuun ja syyllisyyden kaikesta.

Seuralaiseni katseli tietä ja äkkiä minä tunsin järjetöntä hellyyttä hänen suojatonta niskaansa kohtaan, teki mieli pörröttää harottavia hiuksia ja teinkin niin, sanoin että mene hyvä ihminen kotiin, vaimo on huolissaan ja valvoo, kahvi muuttuu kitkeräksi ja mieli, mene ja rakasta ja anna rakastaa, mikä minä olen sanomaan mikä on oikea tapa elää. En minä sitä, mies sanoi, sitä minä vain kun sinä olet jollain tavalla niin oikeassa.

Hengästytti, istuimme jäätävän kostealle puistonpenkille kaupunginhotellia vastapäätä. Oletko huomannut, kysyin, miten vaikeaa on kirjoittaa ajatuksia, lauseet loppuvat aina kesken, mikä on oikea paikka pisteelle, se tulee aina teennäisenä ja tylynä siihen, missä ajatus vasta alkaa elää. Minä en paljon kirjoittele, mies naurahti, kauppalistankin kirjoittaa vaimo. En ole oikein lukuihmisiäkään, opiskeluaikana luin sen mitä tarvitsin ja kirjoitushommia ei minun työssäni paljon ole. Mies sytytti tupakan, laittoi sen suuhuni ja sytytti toisen itselleen. Katselimme alastomia puita, lehmuksessa roikkui muovipussi, jota tuuli pullisti täyteen ja imaisi tyhjäksi kuin keuhkoa.

Mitä sinä aiot tehdä, minä sanoin, et kai voi istua tässä ulkona koko yötä? Mies kohautti harteitaan kuin ne eivät olisi painaneet yhtäkkiä mitään, katsoi minuun ja kysyi enkö tiennyt, että tänä yönä alkoi kesäaika, kelloja siirrettiin tunnilla eteenpäin ja aamu tulisi hetkeä aikaisemmin. Mitä itse aiot tehdä, olet matkojen päässä kotoa ilman rahaa ja täällä on kylmä? Minä olen monille ihmisille velkaa, vastasin ja laitoin käden takin taskuun, ja öitä olen ennenkin viettänyt puistoissa. Vaikka lehtiroskikset ovat kyllä parhaita nukkumapaikkoja näin talvella, lämpimiä ja rauhallisia. Nousin ja venyttelin käsiäni, kiskoin miehen ylös ja lähdimme puistosta. Ihmisiä oli siroteltu sinne tänne, ne metelöisivät kaduilla hetken ja sitten aamu veisi ne pois, tuttuihin tai vieraisiin vuoteisiin, uniin ja turvonneisiin sunnuntaikasvoihin.

Oli kevyt olo, aika ei painanut minua niin kuin se painoi muita ihmisiä. Olin siinä kadulla ääriviivojeni sisällä ja vierelläni kulki mies, joka oli tarjonnut minulle kyydin ja humalan ja tupakkaa, tällaisina hetkinä tuntui onnelliselta. Otin muutaman hyppelehtivän tanssiaskeleen ja virnistin miehelle. Hän vastasi vaisulla hymyllä ja näytti väsyneeltä. Ajattelin taas ehdottaa että hän menisi kotiinsa, mutta hän ehti ensin ja sanoi, että halusi kahvia eikä missään nimessä vielä kotiin.

Kaikissa yökahviloissa palaa aina loisteputkivalo, seinällä palapeili näytti meille kalpeat kummituskasvomme. Mies joi kahvinsa mustana, minä laitoin omaani sokeria ja kermaa. Söimme munkkeja joista jäi sokeria suupieliin ja luimme vanhoista iltapäivälehdistä horoskooppeja. Äänet kirskuivat ja vihloivat niin kuin aina aamuyöllä. Minä voisin maksaa sinulle yön motellissa, mies sanoi. Minä heitin päätäni taaksepäin ja nauroin. En minä voisi suostua sellaiseen, sanoin. Siinä tapauksessa minä valvon kanssasi, mies päätti ja katsoi lehteä. Minä voisin lähteä nyt liftaamaan takaisin tai eteenpäin, sanoin. Älä lähde, mies pyysi. Älä vielä.

Joimme pannullisen kahvia ja aamu piirsi ensimmäisen hymyn taivaalle. Olimme hilpeän hysteerisiä tullessamme taas kadulle, tönimme toisiamme ja kerroimme typeriä vitsejä. Istuimme taas puistonpenkille kaupunginhotellia vastapäätä, mies nytkäytti päätään ja katsoi minua periksiantaneen näköisenä. Sinä olet erikoinen ihminen, hän sanoi, minä olen iloinen että tapasin sinut. Katselin häntä hymyilemättä, en minä niin erikoinen ole, olen vain. Parasta vain olla sitä mihin pystyy, niin minä luulen. Arvaa mitä, hän sanoi, minä asun tuossa talossa, ja hän osoitti puiston laidalle asetettua kivitaloa, jonka viidennen kerroksen ikkunassa paloi pehmeä valo. Tuo on minun kotini keittiön ikkuna, näetkö vaimoni, hän istuu ja odottaa ja kahvi on kitkerää ihan niin kuin sinä sanoit. Tulee valoisaa, ja jos hän jaksaa valvoa hän näkee meidät pian.

Hahmo ikkunassa oli kumartunut pöydän ylle kuin suojellen jotain. Onko se tosiaan sinun vaimosi, ihmettelin, sinä olet rohkeampi kuin olisin uskonut. Niin, mies sanoi miettiväisenä, tai sitten olen suurempi pelkuri kuin itsekään olisin uskonut. Ei hän ole koko yötä odottanut, en usko että hän on ollut kotona kovin kauan. Hän ei ollut siellä kun vein auton kotiin. Mies työnteli vetelää sohjolunta pieniin kasoihin kengänkärjellään ja pudisti päätään. Miksi sinä olet niin onneton, kysyin.

En koskaan saanut tietää, miksi hän oli onneton, enkä ole varma siitäkään, oliko hän loppujen lopuksi kovinkaan onneton. Aamu kipusi katoille ja levitti ihastuttavat helmansa kaupungin peitoksi, mies nousi ja työnsi käteeni ryppyisen setelin, käski mennä kahville, halasi minua lujasti ja lähti kotia kohti nuhjuisena, mutta silti jonkinlaista irtonaisuutta olemuksessaan. Katselin häntä kun hän käveli puiston poikki ja kadun yli, hymyilin ja menin pois.

palautetta novellista