r i h m a s . t o

Kampura

Anna Niskanen

Hän oli syntymässä säikähtänyt, niin ne sanoivat. Heikko, rujo otus, joka olisi joutanut korpien pimentoon niin kuin ennen vanhaan tehtiin. Mutta nykyään kävi poliisi kyselemässä, vaikka asia ei heille olisi kuulunutkaan. Vanhukset katselivat pistävillä silmillään ikkunaverhojen takaa. Pienessä kylässä kaikki tunsivat toisensa. Liiankin hyvin.

Äiti kutsui häntä Kampuraksi. Se hän olikin, toinen jalka suuri ja vahva, toinen kokoon kuivunut, mitätön tynkä. Isä harvoin sanoi mitään. Hän ei halunnut nähdä raajarikon vaivalloista matelua tuvan lattian poikki. "Jalaton sammakko", vain niin isä hänelle puhui.

Kampuran silmät olivat kosteat kuin koiranpennulla ja luvattoman suuret pitkiin kalpeisiin kasvoihin. Kaikki muu tuntui väistyvän silmien tieltä, jotka tuijottivat tummanruskeina aina sieluun asti. Mutta kaikkein kammottavinta oli Kampuran katse, katse, joka oli pelastanut hänet muiden lehtolasten kohtalolta. Kun pieni lapsi ensimmäistä kertaa avasi vetiset silmänsä tiheikössä, isä huusi. Lapsen kasvoista tuijotti isoisän rävähtämätön katse.

Vanhempiaan lapsi ei muistuttanut lainkaan, mutta yhdennäköisyys isoisän kanssa oli aavemainen. Kampura oli kuin irvikuva nuoresta jalkaväen upseerista, joka tuijotti tuvan seinustalta vakavana katsojaa. Jossain noissa kapeissa poskissa ja värisevässä leuassa piili salaisuus, joka sai ne yhtäkkiä jähmettymään isoisän kasvoiksi.

Joka päivä Kampura istui isoisän keinutuolin juurella ja kuunteli sotatarinoita, joita isoisä kertoi, kun oli hyvällä tuulella. Kampuran vetisten silmien edessä aukeni kokonainen sotatanner, Itä-Suomen jylhät metsät, sotakenttien verinen huuru talvisin ja kaatuneitten jähmeät kasvot. Isoisän sotilaat olivat sankareita, jotka uhrasivat henkensä ja elämänsä Suomen puolesta. Itsekin oli isoisä ollut yksi noista rintaman rohkeista miehistä Talvisodassa, kunnes haavoittui. Sodasta palasi jalkansa menettänyt rampa.

Isoisä oli ainoa, joka kohteli Kampuraa hyvin edes joskus. Isä ja äiti välttivät häntä, pelkäsivät hänen kaikennäkeviä silmiään, korkeintaan tiuskivat hänelle. Kampuran sisaret ja veljet olivat aikoja sitten lentäneet pesästä, kuka opiskelemaan, kuka ulkomaille. Vain Kampura oli jäänyt, isoisän vaatimuksesta.

Kouluja ei Kampura ollut koskaan käynyt, ei osannut lukea eikä kirjoittaa. Isä olisi tahtonut pistää hänet kouluun, turhaan se mätäni kotona kaikkien riesana, mutta isoisä ei sallinut sitä: Muut lapset olette jo pilanneet joutavilla tiedoilla ja typeryyksillä. Mitä ne edes ovat, turhia sanahelilöitä! Viimeinen säästäköön päänsä tyhjiltä puheilta. Kaikki se, minkä mies mieheksi kasvaessaan tarvitsee, roikkuu ullakon seinällä!

-Pysyköön kotona, sanoi äitikin. -Tuskin se mitään oppii ja muut vain kiusaavat.

Isä antoi periksi vahvemman edessä.

Isä ja äiti riitelivät usein, ja vielä useammin isoisä puuttui heidän riitoihinsa, yllytti heitä toisiaan vastaan. Isoisä halveksi vävyään ja inhosi tytärtään, joka tämän oli nainut. Häpeätahra suvussa, korkeakoulutettu paviaani, isoisä sylki isään päin. Koskaan ei kuitenkaan tiennyt, kumman puolelle isoisä sillä kertaa asettuisi. Kampura pelkäsi niitä riitoja, isoisän hurjistunutta ilmettä kun hän huusi isälle, haukkui tätä kelvottomaksi kaupunkilaistolloksi. Silloin isoisä saattoi olla ilkeä hänellekin. Äiti riiteli rauhallisemmin, mutta hänen silmänsä sykkivät vihaa jokaiseen lähistöllä olevaan esineeseen ja ihmiseen. Silloin Kampura pakeni ullakolle mukanaan talon kissa. Ullakon seinällä riippui isoisän ylpeys, muisto Talvisodasta, jokaisen miehen mitta. Kivääri.

Kivääri oli aina kiehtonut Kampuran mieltä. Joskus hän otti sen alas, latasi ja oli ampuvinaan venäläisiä sotilaita. Hänen maailmansa oli isoisän maailma, Talvisodan kylmät taistelupengermät ja panssarivaunujen jyrinä metsän halki. Kiväärin vieressä riippui ainoa kuva, josta isoisä piti. Marsalkka C.G. Mannerheim, Suomen sankari.

-Muista poika, on vain yhdenlaisia sankareita, sanoi isoisä Kampuralle. -He uhrasivat sydänverensä maansa puolesta ja kunnioitetaanko heitä?? Veteraaneja, pah, isoisä sylkäisi taas.

Hän sylki usein ja äiti pyyhki mitään sanomatta lattian, inhon värinä suupielissään.

-Sinä olet kelpo poika, älä välitä vanhemmistasi. Tuo, jota isäksesi nimität, on vain kurja ylioppinut kalkkuna, ei hän sinua saisi aikaan, ryssänäpärä. Ja äitisi on surkea, katkeroitunut akka. Sinulla on tulevaisuus. Ei Edvard Finnekään molempia jalkojaan tarvinnut kun hiihti Pohjanlahden yli jääkäriksi ilmoittautumaan. Niin, hänellä oli toinen jalka puusta!

Isä ei halunnut kuunnella isoisän sotatarinoita, hän vihasi niitä. Kampura ei ymmärtänyt miksi. Jaloja miehiä seisoi rivissä isoisän valokuva-albumin kellertävissä kuvissa, iloinen ilme naamallaan. Hymysuisia lottia, Suomen sankari-armeija. Miksei isäkin ihaillut heitä? Miksi isä joka kerta, kun Kampura katsoi häntä, kääntyi muualle. Kampura ei ollut ihminen, sen hän oli ymmärtänyt. Hän oli luonnonoikku, jota äiti, isä ja isoisä joutuivat sietämään.

Kerran heillä oli ollut vieras, kalpeakasvoinen Tuomas Vähävehmaan tilalta, hiljainen ja kosteasilmäinen mies. Kampura oli saanut istua isoisän vieressä. Se oli harvinaista, yleensä hänet lähetettiin aina ullakolle, kun tuli vieraita. Toki kaikki tiesivät Kampurasta, perheen onnettomuudesta, mutta ääneen hänestä ei puhuttu. Isä ja äiti itse eivät koskaan käyneet missään.

Kampura istui kyyryssä kuunnellen Tuomaan puhetta. Miehellä oli kaunis ääni, kuin kulkusten helinää vesisateessa. Eikä Tuomas karsastellut Kampuraa, ei irvistellyt eikä ilkeillyt. Äiti toi juuri Tuomaalle kahvia, kun isä astui sisään. Kaikki tuntui jähmettyvän isän ja Tuomaan välillä. Jopa ilma seisoi. Isä liikkui ensimmäisenä, astui kohteliaasti Tuomaan luo kätelläkseen. Mutta isän silmissä hohti raivo.

Illalla isällä ja äidillä oli kammottava riita. Kampura ei voinut ymmärtää mistä oli kysymys, mutta jotenkin se liittyi Vähävehmaan Tuomaaseen. Isoisä keinui tuolissaan kuin koston henkien ilmentymä kasvoillaan vihaisen jumalan ilme. Isoisän luupäinen keppi jyskytti lattiaa. Kampuran päässä rikkoutuvien astioiden helinä ja kepin tasainen nakutus vyöryivät unenomaisina valkean maiseman läpi.

Sotilaat seisoivat juoksuhaudoissa. Venäläisten tulitus kilahteli kaatuneiden kypärissä. Miehet huusivat, ilmassa tuoksui hiki ja veri.

-Huora! isoisä huusi. -Luuletteko, etten minä tiedä? Etten minä tietäisi, mitä täällä tapahtuu, te pakanat, Jumalanrienaajat! Sinä, apina, matkustit pois toisen naisen perässä! Hah haa, kyllä minä tiedän, se sievä hempukka kylästä! Ja palasit kotiin kuin piesty rakki. Niin niin, eikä vaimosi ole parempi! Raskaana! Juuri niin sinä korea kukko! Rampa, luonnonoikku, sinun penikkasi, akateeminen paviaani, hah hah haa!

Huudot vaimenivat. Äiti ja isä seisoivat isoisän edessä hiljaa. Kampura ei uskaltanut liikkua. Ilma oli tahmeaa vihasta, se leijui Kampuran ympärillä kuin jäinen käsi valmiina tarttumaan kurkkuun heti kun saisi tilaisuuden. Isoisä ja isä, isoisä ja äiti.

Isä kääntyi ja käveli ulos. Isoisä jäi puhkumaan tupaan silmät yhä pullistuneina kuin kananmunat, äiti meni keittiöön. Kampuraa ei ollut olemassakaan.

Seuraavat päivät olivat hiljaisia, liian hiljaisia, mutta Kampura ei osannut varoa. Isoisä johti tuvassa Suomen armeijaa kunniakkaaseen tappioon: Sillä muista poika, että Suomi se Talvisodan lopulta voitti ja jatkosodankin. Venäläisperkeleitä vain oli enemmän kuin kirppuja kapisessa rakissa. Isoisä oli hyvällä tuulella, mutta äiti ja isä vaelsivat kuin haamut, äänettöminä ja pelottavina.

Isä oli ostanut vihreän pullon apteekista ja Kampura kysyi, mitä se oli.

-Rottia varten, isä murahti kiilto silmissään. -Kuolevat, perkeleet.

-Ruoka-aika, äiti sanoi hymyillen, mutta hänen silmänsä eivät hymyilleet.

Isä istui nurkassa veistellen jotakin. Äiti työnsi Kampuralle tämän annoksen ja komensi ullakolle. Kampuran suuret silmät kostuivat, mutta hän totteli kiltisti. Isoisäkään ei vastustanut vaan kävi ahneesti ruokansa kimppuun.

-Syö isä, syö, kuuli Kampura vielä äidin sanovan kiivetessään portaita ylös. Ääni karmi hänen selkäänsä.

Ullakolla Kampura istui ja tuijotti kivääriä. Se loisti tummana iän haalistamalla hirsiseinällä. Sotilaiden veri, itku, epätoivoiset huokaukset. Kivääri osasi kertoa vielä enemmän kuin isoisä.

Tuvassa äiti korjaili astioita, kaikki oli rauhallista. Äkkiä isoisä tarttui vatsaansa. Hänen silmistään kuvastui jähmettynyt epäusko. Isä käveli hänen eteensä ja jäi seisomaan siihen jalat harallaan.

- Suomen sankari, miesten mies, mikä on nyt olosi? isä ivasi.

Isoisä valui keinutuolilta lattialle. Hänen poskiaan poltti, silmissä kimalteli satoja aurinkoja. Äiti lopetti astioiden pesemisen ja asteli äänettömästi isän viereen.

-Te, isoisä puhisi. Te huoranpenikat... te uskallatte... Hänen äänensä sortui valtavaan kouristukseen. Jalat sätkivät ja suusta pursui vaahtoa. Isä ja äiti seisoivat yhä äänettöminä, jähmettynyt tuomio kasvoillaan.

Isoisä sulki ja avasi silmänsä, maailma muutti muotoaan. Viimeisillä voimillaan hän kohotti päätään, veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja huusi. Viiltävä ulvonta, kuolevan pedon viimeinen raivonääni kaikui nurkissa.

Pimeällä ullakolla kuuli Kampura isoisän epäinhimillisen huudon ja hänelle tapahtui jotakin. Rujo jalka katosi, ruma ullakko, haisevat vaatteet. Kampura oli poissa. Tilalla seisoi sotilas, Suomen armeijan sankari. Satoja ääniä risteili hänen päässään, metsän humina, kuolevien kirkaisut kranaattien repiessä heitä, kiväärin tasainen tykytys.

Silmät sumuisina Kampura kiskaisi kiväärin seinältä. Ryssät tulivat, ne hiipivät pimeässä kuin lauma likaisia rottia, tappoivat, hävittivät, saastuttivat. Tapa, tapa, sinut on koulutettu tappamaan. Isänmaan ja perheen puolesta.

Portaita alas, kissan kimeä ulvaisu kiväärin perän osuessa siihen. Metsän tuoksua ympärillä, haavoittuneiden vaikerrusta, veren sihinää hänen ihollaan. Liikaa ryssiä, liikaa! Suojele isänmaatasi!

Kaksi ryssää ja suomalaissotilas. Kuollut! Kuollut! Murhaajat! Kampuran kasvot vääristyvät raivosta. Kirotut murhaajaryssät! Kuolkaa, kuolkaa kaikki! Kivääri kohoaa, käsi lataa sen, kuin olisi tehnyt sitä koko ikänsä ja kirvelevä jyrähdys halkoo ilmaa. Toinen sotilaista kaatuu, toinen kumartuu kaatuneen puoleen. Veri tulvii maahan, kaatunut korisee kuolemankouristuksissaan. Voitonriemu kuplii Kampuran sisällä. Kivääri kohoaa jälleen. Eläköön Suomi!

-Eemil, Eemil, huutaa sotilas. Kampura hämmentyy. Hänen nimensä, Eemil. Vieras mies, joka piteli häntä sylissään, kutitti. Silloin hän oli Eemil. Isä tuli ja hän muuttui Kampuraksi.

-Eemil, ei! Kenttä on poissa, venäläissotilaat ja kaatuneiden tyhjät kasvot huurtuvat jonnekin. Maassa makaa isä, matto hehkuu verestä, äiti on polvistuneena isän ylle.

Äidin kasvot ovat tuntemattomat, kun hän kumartuu ja katsoo tyhjin silmin isää. Äiti silittää varovasti verestä kosteita hiuksia ja hyräilee jotain, jotain Kampuran lapsuudesta.

-Nuku, nuku töyhtöpää,
uni luokses ennättää...

Kampuran kehtolalu, välähdys kehdon yllä keinuvista säleistä.

Kampura tuijottaa hämmentyneenä heitä, isoisän kuollutta ruumista, irvistykseen vääntyneitä kasvoja, isän veristä vartaloa. Mitä on tapahtunut? Mitä hän on tehnyt?

Äiti kohottaa katseensa kohti Kampuraa. Hänen kasvoillaan on verta ja kyyneliä. Kampura ei ole koskaan nähnyt äidin itkevän. Kampura ei osaa sanoa mitään. Kaikki on kuin unta. Huomenna hän herää, isoisän luupäinen keppi jyskyttää lattiaan, äiti vaeltaa suupielet kiristyneinä keittiössä. Kaikki on kuin ennen.

-Nuku, nuku töyhtöpää... äiti kuiskaa katsoen isää. Sitten hän kääntyy Kampuraan päin vakaa ilme kasvoillaan.

-Anna kivääri minulle, hän sanoo.

Kampura tottelee tahdottomana. Äiti tarttuu kivääriin ja pyyhkii sen perän esiliinallaan puhtaaksi.

-Eemil, äiti lopulta sanoo. Hänen äänensä värisee. - Juokse. Juokse kauas, kauas pois, äläkä koskaan palaa!

Kampura epäröi.

-Juokse! äiti huutaa. -Juokse Eemil, pois, pois!!

Kampura kääntyy ja juoksee, ovesta ulos, pihan poikki metsään. Äidin ääni kaikuu hänen korvissaan: Juokse Eemil, juokse. Ja Kampura juoksee. Tuli polttaa hänen keuhkojaan, tynkä haittaa menoa. Ja silti hän juoksee kuusten oksien repiessä hänen hiuksiaan, kaatuu, nousee, kompuroi. Kauas pois, syvemmälle metsään. Kampura kompastelee juurakoissa, ryntää puiden ohi. Kipu jyskyttää päässä.

-Juokse...

Kaukana mäellä Kampura lopulta pysähtyy hetkeksi ja kääntyy huohottaen kotiaan kohti. Joka puolella hänen ympärillään kohoaa ikuinen korpi. Kotitalo kyyhöttää apeana sen keskellä. Kampura seisoo paikoillaan, kyyneleet putoilevat hänen paidalleen. Hän odottaa.

Ilmassa kajahtaa laukaus, viimeinen muisto elämästä. Linnut lehahtavat puista lentoon viiltävän äänen osuessa niihin kuin tuskan voihkaisu, joka lopulta himmenee tuuleen. Kampura painaa päänsä. Lepää rauhassa Suomi.

Hitaasti Kampura kääntyy ja nilkuttaa syvälle metsään, ikuisen korven syliin, jonne on syntymästään saakka kuulunut.

palautetta novellista