Kääkkä

Sirpa-Kaarina Virtanen

”Ei se haaveilemalla enää paremmaksi muutu. Lähde kotiin jo.” Kahvimuki laskeutui keskelle hiirimattoa. Seija oikaisi selkänsä ja nipisti peukalolla ja etusormella nenänvartta. Silmissä kirveli. Seija halasi mukia nautinnollisesti, nojautui taaksepäin, potkaisi kengät jaloistaan ja heilutteli kivistäviä varpaitaan.

”Ihan kohta. Pari taulukkoa vielä. Kääkkä tarvitsee nää luvut ja …” Paula työnsi Seijan täysinäistä ”työn alla” –lomakelaatikkoa kauemmaksi ja hiissasi takamuksensa pöydälle.

”Hiiteen Kääkkä. Sä olet puhaltanut töitä yötä myöten viimeiset kaks viikkoa. Jos sinä pystyt ajattelemaan Kääkän taulukoita vaikka Martin on tulossa, olet pahemmassa jamassa kuin luulinkaan.”

”Hmm”, Seija upotti nenänsä mukiin. Kahvi maistui vahvalta ja äitelältä. Paula oli unohtanut ettei hän tavallisesti käyttänyt sokeria. Mutta se ei haitannut. Kofeiini kohahti veressä ja sokeri nousi päähän kuin humala. Martin tulee tänään. Martin tulee tänään. Seijan vatsassa lehahti, kun hän ajatteli edessä olevaa iltaa: teatterilippuja Fröken Julie’hin, shampanjaa jääkaapissa ja uutta sinistä pitsialusasua. Hän ei totisesti ajattelisi Kääkkää tänä iltana.

”Koska te olette Martinin kanssa viimeksi tavanneet?”

”Martin kävi Suomessa pari kuukautta sitten. Soiteltu me ollaan yleensä pari kertaa viikossa”. Seija inhosi äänensä puolustelevaa sävyä.

”Pari kuukautta! Ja sinä väität, että teillä on Vuosisadan romanssi. Minä en tuollaisilla eväillä pysyisi edes hengissä”, Paula puuskahti.

Sisäpuhelin räsähti eloon: ”Lampinen, heti tänne!”

Seija huokasi ja metsästi avokkaita pöydän alta. Paula irvisti ja valui alas pöydältä.

”Siinä paha missä mainitaan. Muistakin olla tuhma tyttö illalla”, hän huikkasi ennen kuin livahti sermin taakse omaan työpisteeseensä.

Seija survoi äkäisenä kengät takaisin jalkaansa. Olisi luultavasti liikaa pyydetty, jos työntekijöitä puhuteltaisiin etunimillä kuten ihmisiä. ’Lampinen’ Loputtomiin ’Lampinen sitä’ ja ’Lampinen tätä’. Seija muisti olleensa myös ’hei, sinä siellä’ ja ’tyttö’. Johtaja sen sijaan oli aina Johtaja Granlund, isoilla alkukirjaimilla. Nurkantakuisissa kahvipöytäkeskusteluissa Suuri Päällikkö tunnettiin tuttavallisemmin Kääkkänä.

Seijalla ei ollut hajuakaan siitä mitä Kääkkä hänestä tällä kertaa tahtoi. Hän sitaisi mukaansa varmuuden vuoksi kynän ja lehtiön. Johtajan kanssa riitti, kun vaikutti tehokkaalta. Finnmarck Oy:n työntekijöille ei maksettu omaehtoisesta ajattelusta, ei ainakaan Kääkän osastolla. ”Mikäli nuotiota ei ole sammutettu ohjesäännön edellyttämällä tavalla, se on väärin sammutettu” Varastopojan Kääkkä-imitaatio oli naurattanut kaikkia viime kesänä, mutta nyt Seijaa tympäisi. Miksi ihmeessä hän aina vaivautui tanssimaan pomon pillin mukaan, kun lopputulos oli kuitenkin aina ”väärinsammutettu nuotio”?

Eteisessä, oven takana kädet silittivät vielä kerran valkoisen paitapuseron olemattomat rypyt pois mielestä, ojensivat kauluksen ja mansetit ja nyhjäisivät hameenhelmaa. Seija ei aikonut antaa Kääkälle pienintäkään tekosyytä pitkittää tapaamista. Ovivalon vihreä vilahti ja oli siinä samassa poissa. Seija veti syvään henkeä ja kylmin sormin tarttui ovenripaan.

”Lampinen, minä tarvitsen neljännesvuosiraportin yhteenvedon pöydälleni huomiseksi kello kahdeksaksi.” Kupla aikaisesta kotiinlähdöstä, vaahtokylvystä ja valkoviinilasillisesta pärskähti rikki Seijan silmille.

”Raportin deadline on vasta ensi viikolle. Sitä ei ole mahdollista saada valmiiksi huomisaamuksi. Sain markkinointi-puolen luvut vasta puoli tuntia sitten ja kuljetusosaston tiedot puuttuvat vielä kokonaan” Seija tiesi tuhlaavansa sanoja. Johtajan kasvot alkoivat punottaa. Kulmakarvojen väliin muodostui tyytymätön ryppy. Teräksinen Parker nakutti metronomina pöydän pintaa. Pöytä oli paljas ja kiiltävä kuin kaljun miehen päälaki. Seija huomasi miettivänsä, koska hänen pöydällään olisi ollut sen verran tilaa että värin olisi huomannut.

”Sanonko minä mikä on mahdotonta? Johtajan äänellä olisi voinut leikata lasia. ”Tästä joutavanpäiväisestä hulttiosakista on mahdotonta muovata vastuunsa kantavaa, tehokasta työryhmää. Minä olen ollut joustava ja sallinut osastolle asiaankuulumatonta ilonpitoa ja leikinlaskua, koska olen olettanut sen parantavan työilmapiiriä ja luovan yhteishenkeä. Minä olen antanut tälle yhteisölle kaikkeni. Ja mitä minä saan vastalahjaksi? ’Ei ole mahdollista, johtaja’ ja ’Ei voida tehdä, johtaja’!

”Mutta minä en ole katkera”, hän jatkoi äänellä, joka todisti päinvastaisesta, ”sillä minä tiedän, että ainoastaan minulla koko johtoportaasta on tarvittava tahdonlujuus ja rautainen ote pitämään tämä osasto kurissa. Siihen tarvitaan oikeaa miestä.”

Seija huomasi puhuvansa kengilleen: ”Saan tarvittavat luvut aikaisintaan ylihuomiseksi. Voin tehdä ylitöitä loppuviikon. Saatte yhteenvedon heti perjantai-aamuna. Mutta tänään en oikein voi. Minulla on melkein 6 tuntia ylitöitä säästössä. Ajattelin lähteä hieman aikaisemmin. Minulla on teatteriliput ja …” Seijalta loppui puhti. Lauseen loppu upposi kokolattiamattoon.

”Kyllä työt täytyy pystyä organisoimaan siten, että ne saa tehtyä virka-ajan puitteissa. Finnmarck Oy ei palkitse tehotonta työntekoa ylityökorvauksilla. Olenko minä koskaan valittanut pitämättömistä tauoista tai istunut toimistossa työajan jälkeen?” Seija tiesi, että kysymys oli retorinen, eikä yrittänytkään saada sanaa väliin. ”Kaikki on kiinni delegoinnista ja tehokkuudesta. Ihmisen todellinen ero eläimiin on ylivertainen kyky asettaa velvoitteet välittömän nautinnon tyydyttämisen edelle…”

Seija katsoi Kääkkää. Pieni mies suuren pöydän takana, hiekanruskeat otsalta ohenevat hiukset ja viikset, jotka eivät suostuneet kasvamaan alkua pidemmälle. Terävät, kulmikkaat ja säästeliäät eleet, jotka olivat oudosti epäsuhtaisia mahtipontisten sanojen kanssa. Täydellisesti silitetty pellavapaita ja tyylipuhtaalle solmulle sidottu silkkikravatti. Kääkkä ei kuuleman mukaan hellittänyt kravatistaan edes pikkujouluissa puolen yön jälkeen. Mr. Perfect!

Kesken lauseen Heikki Granlund näki sihteerinsä silmissä välähdyksen. Nainen lähti tulemaan häntä kohden notkein, joustavin askelin. Kuin kissa hiiren huomattuaan. Suu tuntui kuivalta, kravatti kiristi ja kämmenpohjat hikosivat. Granlund oli maailmanluokan naistenmies. Kuinka hän ei ollut koskaan huomannut, että Lampinen katsoi häntä noin …Veri pakeni päästä alaspäin ja huuhtoi mennessään viimeisenkin loogisen ajatuksen.

Nainen käveli tuolin viereen. Lantio hipaisi kuin vahingossa käsinojalla lepäävää kättä. Nainen asetti vasemman kätensä miehen olkapäälle. Tämä tunsi naisen sormien puristuksen solisluussaan. Käsi painoi hänet nahkaista selkänojaa vasten. Oikea käsi avasi kravatin solmun. Nainen kumartui eteenpäin. Granlund pystyi haistamaan heikon aavistuksen parfyymista ja kahvista, kuuli sukkahousujen sihahduksen naisen liikkuessa ja kuvitteli melkein pystyvänsä erottamaan rintaliivien pitsikuvion valkoisen paitapuseron alta. Hän nielaisi. Naisen vasen käsi piti hänet paikoillaan tuolissa oikean siirtyessä niskaan, kaulaan, kasvoille. Heikki sulki silmänsä. Sormet tarttuivat häntä nenään ja väänsivät säälimättömästi. Kivusta huolimatta Granlund tunsi kuinka naisen huulet hipaisivat hänen korvanlehteään. Kuiskaus oli pelkkä värekarvan liikahdus, mutta Granlundille ei jäänyt epäselväksi mitä hän oli kuullut. Kun hän uskalsi avata silmänsä, nainen oli poissa. Jäljellä olivat ainoastaan kosketusarka nenä ja sana, joka sattui nenääkin pahemmin: rotta.

palautetta novellista