Jäykkäkouristus Esplanadilla

T. I. Aaltonen

Eräänä mitättömänä iltapäivänä kirjailija Tetanus istui kahvilassa Pohjois-Esplanadilla. Hänen edessään pöydällä oli vahakantinen vihko, johon hän oli luonnostellut seuraavaa kirjaansa: suurta helsinkiläisodysseiaa. Hän ei ollut vielä päässyt ensimmäistä lausetta pidemmälle: ”Eräänä mitättömänä iltapäivänä kirjailija Tetanus istui kahvilassa Pohjois-Esplanadilla.” Kahvi oli jo jäähtynyt kupissa hänen katsellessaan ikkunasta jalkakäytävälle.

Kaksi punaiseen univormuun pukeutunutta naispuolista pysäköinninvalvojaa seisoi kahvilan edustalle pysäköidyn tummanvihreän henkilöauton vieressä.

- Miksi kirjailijan nimi on Tetanus? kysyi heistä laihempi.

- Se johtuu hänen löysäkielisyydestään. Oikeastaan hän olisi halunnut tulla tunnetuksi nimellä Titanus, mutta kun hänen kustantajansa soitti hänelle ja kysyi, minkä hän oli valinnut taiteilijanimekseen, hänen artikulaationsa petti ratkaisevalla hetkellä, sanoi lihavampi pysäköinninvalvoja ja kirjoitti auton rekisterinumeron sakkolappuun.

- Oletko lukenut hänen kirjojaan?

- En, ei kukaan ole, hänen kirjojaan ei voi lukea. Hänen kirjoituksissaan ei ole minkäänlaista koheesiota, ne ovat syntaktisesti mahdottomia ja semanttisesti epätodennäköisiä eivätkä niiden lauseet ole missään suhteessa toisiinsa. Joidenkin kriitikoiden mielestä hänen kirjoissaan ei ole edes kirjaimia.

- Ei kirjaimia? Mutta hän kuuluu olevan hyvin suosittu.

- Kyllä vain. Hänen kirjojaan on käännetty yli kahdellekymmenelle eri kielelle ja niitä on myyty useita miljoonia.

- Mutta kuka ostaa kirjan, jota ei voi lukea?

- Ei kirjoja luettavaksi ostetakaan; jos haluaa lukea kirjan, sen voi lainata kirjastosta. Kirjoja ostetaan siksi, että voitaisiin näyttää sivistyneeltä. Tetanuksen kirjan ostamalla voi myös osoittaa olevansa tiiviisti ajan hermoilla, ainakin taiteen filosofian osalta. Tetanus nimittäin on antemodernismin uranuurtaja kirjallisuudessa.

- Antimodernismin? Mitä se on?

- Ante-. En tiedä.

- Minä tiedän, sanoi paikalle tullut siniharmaaseen huppariin pukeutunut ryysyläinen ja tutki olisiko pysäköintimittarin rahanpalautusaukossa rahaa. Taiteen aikakaudet seuraavat toisiaan syklisesti, modernin jälkeen tulee postmoderni ja sitten, ennen seuraavaa modernia, ante- eli esimoderni. Jos ajatellaan modernia jaksoa taiteen kukoistuskautena ja postmodernia sen rappiona, siis aikana, jolloin kukat lakastuvat ja kasvi kuihtuu, on antemoderni seuraavan sukupolven modernin itämis- ja kasvuaika. Silloin tyypillisesti taiteen eri tyylisuunnat kilpailevat kiihkeästi elintilasta, niin kuin rikkaruohot kukkapenkissä. Antemodernismi puolestaan on viime vuosina päätään nostanut taiteen koulukunta tai aatesuunta, jonka mukaan (toisin kuin postmodernismissa, jossa taiteen nyt-hetken, siis sen hetken, jolloin taiteen taiteus toteutuu, katsottiin aina tapahtuneen vähän ennen sitä hetkeä, jolloin taideteosta tarkasteleva henkilö sen huomasi) taiteen nyt-hetki, jota voidaan pitää myös teoksen luomishetkenä, tapahtuu joskus myöhemmin, jossain hamassa tulevaisuudessa, antemodernistinen taideteos on siis jatkuvassa tulemisen tilassa. Tämä uusi filosofia on johtanut siihen, että muutamat taiteilijat ovat lopettaneet työnteon kokonaan, sillä perusteella, että he odottelevat luomishetkeä. He ovat myös hakeneet apurahaa antemodernin taiteen tekemiseen, siis siihen, että eivät tee taidetta. Jotkut ovat menneet vielä pidemmälle ja ovat ryhtyneet vaatimaan yksityisiltä henkilöiltä rahaa siitä hyvästä, etteivät tekisi heille taideteoksia.

- Olemme kuulleet siitä, sanoivat pysäköinninvalvojat yhteen ääneen, kerrankin olimme kirjoittamassa sakkolappua eräälle jalkakäytävälle pysäköidylle pidennetylle mersulle, kun sen omistaja, nimeltä mainitsematon varakas herrasmies, tuli siihen ja kertoi, että hän oli juuri maksanut eräälle kuuluisalle kuvanveistäjälle satatuhatta markkaa siitä, ettei tämä pystyttäisi veistostaan hänen puutarhaansa. Liikutuimme niin, että päätimme repiä sakkolapun.

- Minulle, sanoi kerjäläinen, puolestaan kävi niin, että eräänä päivänä minulle soitti eräs tunnettu taidemaalari, joka uhkasi maalata muotokuvani. Kieltäytyminen maksoi minulle rahani, taloni, vaimoni, työpaikkani ja vasemman käteni.

- On se kauheata, miten röyhkeitä jotkut osaavat olla, päivittelivät pysäköinninvalvojat.

Kirjailija Tetanus siirsi katseensa jalkakäytävältä kadun yli puistoon Runebergin patsaalle ja rupesi pohtimaan, oliko patsas saanut nimensä esittämänsä henkilön vai sen tehneen kuvanveistäjän mukaan. Patsaan ympärille oli kokoontunut joukko ihmisiä kuuntelemaan Saatanan kirkon katulähetyksen nuoriso-orkesteria, joka esitti hengellisiä lauluja patsaan edustalla.

Ensin kaadettiin hautakivi Hattusen,
sitten kaadettiin hautakivi Huttusen…

Monet heistä, jotka olivat tulleet paikalle, sulkivat korvansa ja kovettivat sydämensä, mutta heidän joukossaan oli muuan nuori nainen, nimeltään Maria, joka tuli synnintuntoon ja riisuttuaan itsensä alastomaksi kiipesi patsaan hartioille ja alkoi masturboida kiihkeästi. Ja katso: vain hetkeä myöhemmin koko Esplanadi kuhisi hysteerisen joukko-orgian vallassa, sitten paljon häpeää siellä tehtiin kuin sekä kuultiin että nähtiin.

Kun kirjailija Tetanus palautti katseensa jalkakäytävälle, hän näki, että pysäköinninvalvojat olivat riisuneet univormunsa ja ryhtyneet, nahkaisiin korsetteihin ja minimalistisiin stringeihin puettuina, piiskaamaan pysäköintimittariin ainoasta ranteestaan käsiraudoilla kytkemäänsä kerjäläistä, joka samalla nuoleskeli kiimaisena heidän seitsemän tuumaisin koroin varustettuja saappaitaan. Kirjailija Tetanus nosti kahvikupin pöydältä, pyöräytti kahvia, jota oli jäljellä noin puoli kupillista, muutaman kerran kupin reunoja myöten ja haistoi sitä epäluuloisesti, sitten hän laittoi kupin takaisin pöydälle. Jotenkin hänestä tuntui, ettei hän taaskaan saisi kirjoitetuksi enempää kuin yhden lauseen: ”Jotenkin hänestä tuntui, ettei hän taaskaan saisi kirjoitetuksi enempää kuin yhden lauseen: ”Jotenkin hänestä tuntui, ettei hän taaskaan saisi… (ad nauseam).

palautetta novellista