Isän kanssako

Jaana Airaksinen

Istumme salissa, meillä on vieraita, isän sukulaisia. Hiljainen puheensorina kietoo syliinsä. Äiti on kattanut kahvipöydän tupaan, laittanut pellavaliinan ja pyhäkupit, kääräissyt kuppien korvaan untuvanohuet paperiservietit, sellaiset joista auringonsäteet saavat lävitse. Kauniit, kuin enkelinsiivet. Puhtaanvalkoiset. Kuvittelen näistä sirojalkaisista, ohutreunaisista pyhäkupeista kahvin maistuvan paljon paremmalle kuin arkena, samettiselle suussa. Minulle ei vielä laiteta omaa kuppia, me lapset saamme mehua kukkakuvioisista mehulaseista. Mantelislastuilla koristellut pullaviipaleet ovat tuohikorissa reikäommelliinan päällä, hannatädit kristallimaljassa, jonka äidin sukulaiset ovat tuoneet. Kokonainen sitruunakakku kutsuu lasilautasella. Kaikki on valmista. Pöydän toisessa päässä hopeavadilla seisovat sokerikko ja kermanekka.

Muut istuvat vielä salissa, äiti käy välillä keittiössä katsomassa, joko kahvi on valmista. Keitin ratisee etäisesti, vastakeitetyn kahvin tuoksu leijuu sieraimiini. Minä seison kahvipöydän vieressä ihailemassa sen ehjää kauneutta, kaikki siinä kertoo, että nyt on juhlapäivä, jotain erikoista, vieraita. Katson harsomaisten lautasliinojen läpi suodattuvia auringonsäteitä ja kermakon uljaasti kaartuvaa leveää suuta. Kermakko on asetettu aivan isän paikan viereen. Minua jännittää.

Miten meille tänään käy? Liikuttaako joku vahingossa varomattomasti kättään ja kermaa valuu pöydälle. Vierailla on lapsiakin, kerma-astia on syytä pitää poissa heidän ulottuviltaan. Päätin olla valppaana, ettei tule vahinkoja. Sellaiset vahingot vaikuttivat isääni, vaikka eivät muut sitä huomanneet, vain äiti ja minä. Tilanteet vaihtuvat nopeasti toisiksi, äiti tekisi kaikkensa että niin kävisi, pyyhkisi kerman ripeästi ja tarjoaisi lisää kahvileipää, kertoisi syyskylvöistä ja saunan multaamissuunnitelmista. Mutta minä näin kiristyvän niskalihaksen paidankauluksen alla, nopeasti yhteen vetäytyvät kapeat huulet, hitusen harmin terästä harmaissa silmissä ja nyrkissä käyvän käden. Äiti peittäisi rupattelullaan isän huonon tuulen, mutta minä näkisin ja sitten olisi myöhäistä tehdä mitään. Isä pyytäisi anteeksi ja kävisi vessassa tai hakisi komeron juomavesiämpäristä vettä. Isästä tulisi taas hiljainen niin kuin aina kotioloissa muutenkin. Vieraat saivat isästä näkyviin sen toisen puolen, sen joka puhui ja kertoi juttuja ja oli hauska ja iloinen - jos jotain odottamatonta ei sattunut. Koetin pitää huolta, että vahinkoja ei sattuisi. Ettei meille taas kävisi ikävästi.

Kaikki tapahtui aina niin nopeasti ja sitten oli jo myöhäistä. Isä vetäytyi itseensä ja muuttui vähäpuheiseksi ja odotti, että vieraat lähtisivät, ei viihtynyt enää. Harmi otti hänet valtaansa ja hän haki sanomalehden, sen jonka hän jo aamulla oli ennen muiden heräämistä kertaalleen lukenut, mutta kun vieraat eivät olleet ymmärtäneet tuoda iltapäivälehtiä, eikä niitä kylältä viitsi lähteä asiakseen hakemaan. (Kylälle on hyvän matkaa toistakymmentä kilometriä.) Isä istui tuvan keinutuolissa ja luki lehteään. Minä odotin hetekalla huoneen nurkassa ihan hiljaa, että isän harmistuminen menisi ohi ja isä sanoisi jotain. Vanhan kaappikellon tikitys rytmitti hiljaisuutta, enkä tohtinut edes kirjaa lähteä hakemaan, etten särkisi tuvan hiljaista rauhaa. Katselin ulos ikkunasta läheisen lahden pohjukkaan, jossa naapurin lapset hyppivät iloisesti kiljuen laiturilta vielä keväisen viileään veteen. Isä luki lehden loppuun ja nousi paikaltaan. Toivoin, että isä kutsuisi minut mukaansa. Isän kanssa kahdestaan voisimme lämmittää saunaa lauantai-illaksi niin kuin silloin kun olin pieni ja minulla oli vielä saparot ja juoksentelin isän mukana kaikenlaisissa puuhissa. Koimme katiskoita ja katsoimme verkot, haimme yhdessä kottikärryillä ja isolla kanisterilla lähteeltä vettä, isä pilkkoi puita ja teki klapeja ja minä keräsin ne syliini ja kiidätin saunalle sytykkeiksi. Isä nousi keinutuolistaan ja käveli ohitseni, meni kamariin ja sanoi äidille jotain, heitti pusakan niskaansa, otti vesikanisterin käteensä ja paineli ulos.

Isää harmitti vieläkin se puoliksi kaatunut kermanekka, vaikka äiti oli ripeästi vieraiden lähdettyä vaihtanut liinan, etteivät läikät olisi muistuttamassa ikävästä sotkusta. En ollut onnistunut välttämään häiriötä, vaikka olin kahvipöydässä keskittänyt kaiken huomioni ja kantanut vastuuta erityisesti kermanekasta, jota siirreltiin paikasta toiseen. En taaskaan ehtinyt väliin ajoissa, puolet keltaisesta kermasta valui vaalealle pellavalle ennen kuin sain kermakon kiinni. Minun olisi opittava nopeammaksi, nopeammaksi. En onnistunut, vaikka olin niin kovasti tässäkin halunnut olla isän liittolainen ja vastata isän hiljaiseen vaatimukseen, että mitään odottamatonta ei pidä tapahtua, mitään ikävää häiriötä vierailua ja kahvihetkeä särkemään. Juoksin keittiön ikkunaan ja näin isän loittonevat hartiat, hieman kumaraan vetäytyneet, yksinäisen miehen hartiat.

Kieltäminen on kyseenalaistamisen apuri, mutta vasta minulle, ei isälle. Tämän tiedän vasta paljon myöhemmin. Nyt vielä näprään isän sortsinlahjetta, istumme veneessä ja on kesä. Kaikista puhumatta jätetyistä lauseista kasvaa maailma, jonka sisälle tekee mieli mennä, siellähän voi olla mitä vaan, kaikkea sitä mitä yksitoikkoisen turvallisesta - tämänkin huomasin vasta paljon myöhemmin - elämästämme on jätetty pois. Päätin kauan sitten, että sinne menen, tuli mitä tuli. Menen sittenkin. En tiedä tapahtuiko se jo silloin veneessä, kun isän kärsimätön käsi huiskaisi minun kapeat sormeni irti lahkeestaan jotenkin oudon kiusaantuneena. En ymmärtänyt, että kysymys oli vakavasta asiasta ja jatkoin taas kohta näpräämistäni ja silitin välillä isän mustia karvoja jotka erottuivat lahkeen vieressä jokainen erikseen talven jäljiltä valkoista, sinertäväsuonista jalkaa vasten. Isä ei kestänyt enää, vaan otti käteni irti ja tarttui kainaloihini ja siirsi minut kokkaan itsekseni istumaan. Ehkä päätökselleni ei ollut yhtä alkua syntymäni lisäksi, se muotoutui irrotettujen käsien, kaatuneiden kermanekkojen ja mehumukien, tuolinpäälliseen jääneiden kynänjälkien, kuiskausten, puolisalaa kuultujen viittausten ja tukahtuneiden vihjeiden seassa ja ansiosta ja niiden jatkuvasti vahvistamana. Tiesin tuon mykkyyden eristävän minut jostakin, joka oli kiinnostavaa.

Se mykkyys oli paksu kuin pihamaan lumipeite sydäntalvella. Yhtä vankkumaton kuin isän pois kääntyneet hartiat. Siinä minä seisoin isän loittonevia hartioita katsomassa, eristettynä, ja mieleeni tulvi kysymyksiä. Ne olivat kysymyksiä tekemisistä ja tekojen seurauksista. Tästä kysymisen kyvystä minulle on elämäni kulussa ollut paljon harmia ja paljon iloa. Maailma menee nurin ja pois paikoiltaan. Niin varmasti käy, mutta koska ja mitä käännämme, mitä osaamme kääntää esiin ja kuka tai ketkä sen lopulta tekevät, kenen nimissä se tehdään, sitä emme tiedä. Ainakaan se ei ole mikään silmänkääntötemppu yhden kysymyksen tai yhden kysyjän takana. Vaikka taikuutta siinä saisi olla mukana, edes vähäsen. Ehkä niitä onkin, taikakysymyksiä.

palautetta novellista