Palautetta Marko Pöyryn novellista Ikkuna

Tunnustan rehellisesti että alkaessani lukea Ikkunaa oli ensireaktioni lievästi varauksellinen. Tekstejä joita voi kutsua vaikka 'harmaan arkipäivän kuvauksiksi' on nähty Rihmastossa paljon ja niitä tarjotaan vielä paljon enemmän. Suurin osa niistä toistaa aiempien kliseitä sen verran tehokkaasti että kaikki novellit puuroutuvat lukijan mielessä yhdeksi samaksi massaksi. Tällaiseksi tekstiksi kuvittelin Ikkunaakin muutaman ensimmäisen lauseen perusteella. Ei kuitenkaan kulunut kauaa kun pikkutarkka kuvaus alkoi herätellä toiveita jostain uudenlaisesta. Huomasin yksityiskohtien olevan harvinaisen tarkkoja, jokapäiväisen elämän jäljet oli tuotu teräväpiirtokirjoittamisella lukijan nenän eteen. Mieleen nousi kuva kirjoittajasta kohauttamassa olkiaan, toteamassa että näinhän ne asiat ovat, pidit siitä tai et.

Realismissaan Ikkuna on siis kaunistelematon teksti, parhaimmillaan se onnistuu pysäyttämään. Mitä ihmisestä on jäljellä tilanteessa jossa hän ei enää kykene huolehtimaan omista arkirutiineistaan? Onko hän sama ihminen kuin hän oli aikaisemmin? Novellin henkilöiden suhde on kuvattu onnistuneesti, se alkaa näennäisen suoraviivaisena mutta saa hitaasti uusia ulottuvuuksia. Sekä nainen että mies ovat äärimmäisen väsyneitä, mutta tosiasiat ovat uponneet jo aikoja sitten heidän sisimpäänsä. Elämäänsä on tyytyminen, eivät he haaveile muutoksesta enää.

Kielellisesti Ikkunassa ei ole mitään huomauttamista, päin vastoin - siinä on runsaasti aihetta kehumiselle. Pidin todella siitä kuinka juuri tämä säälimätön realismi kasvoi hetki hetkeltä niin että lopulta sen alle tunsi jäävänsä vangiksi. Pullansiivut, rypistyneet lakanat, passikuvat, vintinportaitten alle tehty vessa, auton nostattama pölypilvi, ne kaikki sointuvat todella tyylikkäästi yhteen ja rakentavat tapahtumapaikasta ja sen ympäristöstä poikkeuksellisen valmiin ja ehjän kuvan. Pidin dialogistakin, se oli niukkaa ja töksähtelevää, aitoa puhekieltä. Sellaisten ihmisten puhekieltä joilla ei ole varsinaisesti mitään sanottavaa toisilleen. Ehkä ainoa asia mikä novellissa jäi harmittamaan oli loppu, enkä siihenkään osaa sanoa syytä täysin varmasti. Voi olla että se oli liian avoin, kaiken tarkasti hahmotellun jälkeen olisin kai kaivannut suljetumpaa lopetustakin. Se on kuitenkin pieni murhe, kokonaisuutena Ikkuna on minusta ehdottoman onnistunut novelli josta tekijän on syytä olla ylpeä.

Tuomo Jäntti