Ikkuna

Marko Pöyry

Herättyään hän istui pöytään ikkunan ääressä. Jaloissa pisteli niin kuin aina aamuisin tunnon hitaasti palatessa. Ruumis tuntui siltä kuin makaisi vielä lämpimässä peittojen alla. Hän nousi, kokosi yöpaidan helmat nyrkkiinsä ja alkoi venytellä. Kun taivutti tuntui vihlaisu päässä saakka, mutta kun hän venytti vielä lisää, selkä naksahti. Hetken tuntui kipua mutta kohta siihen jo tottui niin että pystyi unohtamaan. Kello seinällä raksahteli ja jätätti sekunteja, päivässä melkein puoli tuntia. Hän kuunteli miehen rahisevaa hengitystä, oli haistavinaan sen ja toivoi ettei se vielä heräisi. Alkoi tehdä mieli kahvia.

Putkista liukeni rautaa ja vesi oli vaalean kellertävää. Metalli tarttui lasipannuun ja jäi kiinni, vaikka hän aina ensin yritti juoksuttaa vettä kirkkaammaksi ja heti juotuaan hangata pannua puhtaaksi. Hän kaatoi veden keittimeen ja mittasi kahvin.

Postin lakkauttamisen jälkeen lehti kannettiin vasta iltapäivällä. Sitä oli saattanut lukea tunnin tai kaksi, siitä oli tullut tapa, mutta nyt aamun joutui täyttämään muuten. Hän tiskasi eiliset astiat, otti kaapista sen lohkeilleen ruusukupin josta aina aamuisin joi ja istuutui odottamaan.

Selkä ei pitänyt, ja hänen oli nojattava kyynärpäitään pöytään. Ikkuna peilasi vielä. Pellot jatkuivat matalina aina lahden rantaan saakka. Ne olivat olleet laitumena, mutta enää ei sähköpaimeniakaan ollut ja maa kasvoi rypsiä. Ikkuna piti tuoksun ulkona.

Hän kaatoi kahvia ja leikkasi pullansiivun lautaselle. Kirjava vahakangas oli haalistunut taitteistaan pöydän reunoissa ja kulmissa, keskelle oli kattilanpohja sulattanut puoliympyrän. Vahvaksi keittämänsä kahvin läpikin hän tunsi veden rautaisen maun.

Hengitystä ei kuulunut. Hän havahtui hiljaisuuteen ja nousi katsomaan. Mies makasi selällään pää olkaa kohti, suupieliin oli kuivunut sylkeä. Hän näki rinnan liikahtavan ja läimäisi miestä kevyellä kämmenellä poskeen.

- Elä tee tuota, hän sanoi. Mies avasi silmänsä ja hymyili niillä.
- Säikytät niin etten kohta usko... nostanko ylös?

Mies nyökkäsi ja hymy sen silmissä sammui.

- Saisit sinä itekkin auttaa.
- Eh...
- Kyllä pystyt, elä viitti.

Hän meni pään taakse, otti kainaloista ja veti.

- Sinä oot veltto kun... sanonko. Auttasit ees käsilläs...

Hän tarttui miestä niskan alta ja toisella kädellä kohotti taittuvaa sängynpohjaa. Mies heilautti kättään.

- Onko nyt kohalla?

Mies nyökkäsi.

- Eläkä vaan sanokkaan, elä puhu mitään...

Hän nosti peittoa ja oikoi lakanan, laittoi sukat ja kurkisti housuihin. Reidet, alavatsa ja kivekset olivat punaisten laikkujen peitossa. Hän irrotti pussin, pyyhkäisi vähän penistä, laittoi pullon sopivasti ja nosti housut. Mies sulki silmänsä ja huokaisi.

- Mitä siinä huokaat... Kahvia ois, laitanko?

Katsomatta mieheen hän haki mukin ja kaatoi, pani maitoa ja leikkasi pullasta ohuet siivut. Tarjottimella hän nosti ne miehen syliin sängynlaitojen väliin. Mies käänsi päänsä ja tuijotti ikkunaan.

- Jäähtyy... taikka ole juomata, hän sanoi. Mies ei näyttänyt kuulevan.

Kipu alkoi uudestaan. Selkää piti voimistella, mutta hän meni sängylle pitkäkseen pelätessään, että jotakin luiskahtaisi taas pois paikoiltaan. Hän kiemurteli puolittain kyljelle, veti jalan koukkuun ja asetti tyynyt tueksi ja paineeksi lantionsa alle.

Hetken maattuaan hän tunsi kivun asettuvan, mutta tilalle tuli kankeus ja alkoi viluttaa. Hän kierähti vatsalleen, koukisti polvet alleen ja nousi vasta siitä. Varovasti hän alkoi taivutella ja vähitellen olo lämpeni ja tuntemus uupui hetkeksi.

Hän pesi pannun ja otti tarjottimen. Muki oli tyhjä, pullansiivu puoliksi syöty. Mies nukkui. Sen poskella oli murusia, jotka hän pyyhkäisi kämmensyrjällään. Sitten hän otti harjan ja alkoi lakaista lattiaa, mutta jätti pian kesken lepuuttaakseen selkäänsä pöytää vasten.

Hitaasti edestakaisin huojuvan rypsin takana näkyi tumma tuuhea kuusiaita, sen takan vihreän peltikaton alla kaistale punaista seinää. Vasemmalla taloa saarsi keltainen pelto, sitten alkoi lahden rantaviiva. Oikealla kulki tie, kaartui kuusiaidasta ja katosi. Puhelinlinja tuli pellon halki, poikkesi taloon ja jatkoi yli tien. Muuta ei näkynyt, ikkuna oli pieni.

Hän teki itselleen voileivän ja söi seisaaltaan. Kello löi säristen ja raskaasti. Tabletin kanssa hän joi lasillisen vettä ja tunsi taas metallin maun suussaan. Oireet pysyivät lääkkeillä poissa, mutta syömistä oli seurattava. "On uskottava siihen mitä kerrotaan", lääkäri oli sanonut kun hän tohti epäillä. Sairaus oli vaivannut jo vuosia, aluksi vain silloin tällöin, mutta lopulta niin, että oli ollut pakko hakea selitystä. Lääkäri oli katsellut hänen ylitseen, painottanut sanoja puhuessaan veriarvoista ja sokerista. Lopuksi se oli kertonut tuloksia ja naputellut kynällään pieniä numeroita keltaisella kaavakkeella.

Hän oli aina tuntenut itsensä heikoksi. Mies ei sairastanut koskaan, ei nytkään, hän oli siitä varma. Olihan se vanhentunut, siinä missä hän itsekin, mutta muuttunut vuosissa aina vain vahvemmaksi ja vaikeammaksi kestää kuin oli ollut nuorempana. Mutta hän ei pelännyt sitä enää.

Tiskipöytään nojaten hän katseli vuosien myötä kodiksi tullutta näkymää. Vesiroiskeet olivat tummentaneet muovilaatat alareunoista, mutta puuhellaan päättyessään ne olivat vielä kauniin vaaleansiniset. Hella ei ollut käytössä enää, mutta veti, kun siinä joskus poltti roskia. Lattialla oli tilaa, vähäiset kalusteet oli sijoiteltu ympäri tupaa seinänvieriin. Seinällä puhelimen ja ikkunan vieressä olivat valokuvat. Hän meni lähemmäksi ja kuvat selkenivät. Lipaston laatikosta hän haki albumin ja istui pöydän ääreen ikkunasta tulevaan valoon. Mies valitti unissaan ja raapi sängynlaitoja, mutta hän sulki äänet korvistaan ja avasi albumin.

Ensimmäinen oli suurennos, vanhasta passikuvasta teetetty ja kasvot olivat rakeiset. Mustavalkoisuuden läpi hän oli näkevinään silmissä väriä. Seuraavassa kuvassa oli talvi. Molemmat olivat paksuissa mustissa, miehellä hattu ja hänellä itsellään ohuesti turkista kauluksessa, paljain päin, takanaan lumen hiljentämät puut. Hatunlieri varjosti miehen kasvoja ja se näytti mustavalkoisessa uhkaavalta.

Sellainen se oli. Kaikki oli vielä niin hyvin hänen muistissaan. Sellainen perkele. Hän katsahti ylös albumista, niin kuin olisi kuullut jotain, ja hän alkoi epäillä puhuneensa ääneen. Sitten hän kumartui takaisin valokuviin jatkaen ajatustaan aivan kuin olisi puhunut jollekulle vastapäätä istuvalle ihmiselle, sellaiselle jonka hän tunsi ja joka tunsi hänet. Kuitenkaan hän ei tiennyt kuka se olisi. Joku läheinen, hyvä ystävä, niin kuin hän itse, mutta sellaisena ettei tiennyt tapahtuneista asioista mitään. Minun asioistani, näistä näin, hän sanoi.

Katso nyt, eikö olekin erikoinen kuva, sehän on kuin varjo minun päälläni. Pelottava. Musta. Pikkuhiljaa se alkoi, niin että ajattelin sen olevan vain vähän kireänä, kaikki oli siihen aikaan. Tässä kuvassa olaan kaulakkain vain kuvan takia, ei se ole aitoa eikä totta. Ei kai kukaan noista ihmisistä tiennyt että se pakotti minut tekemään kaikenlaista, en kehtaa edes sanoa. Nöyryytti. Se oli niin inhottavaa, ja koko ajan se vahti ja oli kuin se varjo joka puolella minua. Pelkäsin, ja siitähän se tykkäsi. Ja pojasta teki samanlaisen.

Poika syntyi heti seuraavan vuonna. Tuossa kuvassa se näyttää juuri sellaiselta kuin minä aina muistankin. Se käy vielä täällä katsomassa, harvakseltaan, mutta muulloin muistan sen sellaisena kuin tässä kuvassa.

Puhuminen sillä tavalla ajatuksin tuntui hassulta, aivan kuin alkaisi olla hyväkin tuttu kuuntelijansa kanssa, mutta koko ajan epäilisi itseään siitä oliko kaikki se totta juuri niin kuin hän sen muisti. Tuntui kuin olisi jäämäisillään kiinni valheesta.

Vatsa aikoi toimia täsmällisesti kuten aina. Hän jätti albumin pöydälle. Eteinen oli läpi vuoden kylmillään ja kesäisin siellä tuntui maatunut kostea tuoksu. Vessa oli tehty jälkikäteen vintinportaiden alle, oli pieni ja matala, ja pesukone täytti sen miltei kokonaan. Hän ei juurikaan käyttänyt konetta, pesi mieluiten käsin silloin kun selkä salli.

Vatsa tyhjeni nopeasti. Kahvista se johtuu, hän ajatteli. Kello löi tuvassa raskaasti tunteja. Hän kuuli sen selvästi, muita ääniä ei ollut. Ylösnousu pytyltä oli hankalaa. Piti nousta selkä suorassa, kohotella samalla vaatteitaan, ja varoa lyömästä päätään viistosti nousevaan kattoon.

Tuvassa mies oli herännyt. Se alkoi naputella rystysillään sängynlaitaa ja katseli pois. Hän oli huomaamatta sitä ja istui pöytään. Mies jatkoi naputusta. Ääni voimistui ja hän oli näkevinään sen ikkunassa.

- Mitä sinä naputat, hän sanoi. Mies katsoi pois ja jatkoi yhä. Ääni kohosi ja kasvoi, täytti pään.
- Lopeta! Kuuletko, lakkaa helevetissä naputtamasta! Mitä sinä tahot?

Mies lopetti, sulki silmänsä ja hymyili.

- Elä virnuile siellä! Sait jo vihaseksi, nytkö on hyvä olla?

Hän kääntyi albumiin. Mies ja poika olivat yhdessä, puhalsivat kynttilöitä kakusta ja hän itse näkyi taustalla kasvot kalpeina ja hoikkana. Sitten ne seisoivat pellon reunalla, selät kameraa kohti, melkein identtiset, toinen vain vähän lyhyempi ja kapeampi. Ja hän itse viereisellä sivulla; posket hiukan pudonneet jo ja ilme tiivis läpäisemätön. Näetkö miten minä olen muuttunut, hän jatkoi taas ajatustaan.

Se otti tämän minusta, tuo tuolla sängyssä, ja minä annoin sen filmata enkä hävittänyt tätäkään kuvaa, koska minusta näkyy siinä kaikki. Jos olisin peittänyt kasvoni tai pyytänyt sitä olemaan kuvaamatta, olisin yhtä hyvin voinut sanoa että minä pyydän anteeksi, tunnusta ja kadun ja alistun ja vaikka mitä. Se kokeili minua ottaessaan tätä kuvaa. Testasi pelkäänkö. Minä tein mitä tein vain että se näkisi. Kostoksi. Petin sitä toisen kanssa ja olin hyvilläni, vaikka ei se miltään tuntunut. Tämän kuvan jälkeen olisin voinut tehdä paljon enemmän, mutta jäi tekemättä vaikka ajatellut olen enemmänkin.

Hän käänsi albumin viimeisen aukeaman. He olivat siinä kaikki kolme vierekkäin, niin valetta koko kuva että katsellessa alkoi melkein itkettää. Vai oliko se sittenkään, hän ajatteli ja katsahti ulos äänen kuullessaan. Auto näkyi tienmutkassa, nostatti mennessään pölypilven ja hävisi ikkunan piiristä. Ruoho tien sivuilla oli harmaata ja taipunutta.

Äkkiä tuli tunne että oli vielä muutakin kuin ikkuna ja vanhat valokuvat ja höperöt kuvitelmat vastapäätä istuvasta vieraasta; hän halusi tuntea niin ja se teki levottomaksi. Selässä vihlaisi. Hän otti särkylääkkeen ja istui takaisin pöytään. Rypsi oli keltaisempaa.

Hän meni kamariin ja vaihtoi hameen toiseen, kevyempään ja kirkkaampaan, mutta joutui sitten istahtamaan sängylle selän pakottamana. Se oli puutunut ja jäykkä, mutta kipua ei ollut. Lääke auttoi mutta vei voimat jos ei heti otettuaan lähtenyt liikkeelle. Ilman lääkettä jäivät voimat, mutta kipu pakotti aloilleen. Hän kokosi olemisen tuntoaan ja pakottautui ylös.

Mies katsoi matalasti.

- Mitä siinä katselet, hän sanoi vastaan. Mies nosti kättään ja osoitti taakseen.
- Mitä? Mitä sinä nyt tahot?
- Alemmas...
- Elä hyvä mies! Sinähän ossaat puhua!

Hän laski päätyä. Mies katsoi suoraan päin. Läheltä ja tarkkaan.

- Minne sinä, se sanoi ja osoitti hametta.
- En minnekkään, kuhan vaan... jos vaikka värit piristäis, en tiiä. Tai jos pihalle menis.
- Elä mene kauas...
- En. Minnekkäs minä.
- Jos tuo... Laitatko pullon.
- Joko se nyt on täynnä?

Hän nosti peittoa. Pullo oli paikallaan, pohjalla vähän tummankeltaista virtsaa. Haju tuntui nenässä paksuna. Hän venytti housunkaulusta ja päästi kuminauhan läpsähtämään reisille. Mies katseli seinää.

- Oliko se täynnä, mies kysyi, - kun tuntui että kastuu...
- Elä mies höpötä, kuhan teet kiusaa. Millä sinä sen tuntisit?
- Kyllä se tuntuu...
- Elä höpötä.
- Joko se lehti on tullut, mies sanoi kuuntelematta enää.
- Ei ole. Kai sinä sen tiiät koska se tulee.
- Jos minä... annatko eilisen.
- Minä poltin sen jo.
- Poltit lehen?
- mitä sinä sillä, kun oot lukenu joka rivin moneen kertaan. Kuhan yrität juoksuttaa.
- No elä... Otatko kuule tyynyn pois, jos sais vähän nukuttua.
- Jos sais... Nukkunuhan sinä oot koko aamun!

Hän tempaisi tyynyä ja huojautti miehen kyljelleen. Se jäi tuijottamaan ikkunaa.

- Joko meni taas puhekyky?

Miehen selkä kohoili tasaisesti, aluspaita oli noussut miltei kainaloihin saakka. Hän katseli kalpeaa ihoa, nykäisi sitten paitaa alemmas.

- Kuule, mies sanoi.
- Mitä nyt?
- Elä mee mihinkään... kun ahistaa, jos... en tiiä, jos vaikka en tästä enää...
- Voi perkele, sinä se ossaat!

Hän lätkäisi miestä kämmenellä kasvoihin. Ääni oli jotakin niin erilaista, että se sai hänet kiihdyksiin, aivan kuin olisi herännyt herkästä unesta. Hän alkoi läimäytellä molemmin käsin, kunnes mies tarttui häntä ranteista ja puristi niin ettei hän ollut tiennyt sen enää pystyvän pusertamaan. Hän riuhtoi itseään irti ja mies yritti nousta kyynärpäidensä varaan kunnes kierähti sängyn reunan päälle ja yli jääden roikkumaan hiljaa ja liikkumatta.

Hän hieroi punoittavia ranteitaan, ja kuunteli sydämen jyskytystä päässään, kääntyi sitten ja lähti. Portailla hän pysähtyi. Joka puolella hänen ympärillään tuntui olevan vain keltaisena vellovaa rypsipeltoa, ja tuoksu joka peitti alleen kaiken muun.

- Perkele, häneltä pääsi. Hän pelästyi itseään, hieraisi silmiä kämmeniinsä ja pyyhkäisi kyyneleet sitten nopeasti takin helmaan. Oleminen tuntui tutulta, kuin ennen koetulta.

Vasta nyt hän huomasi miten tuuli pyöritteli hiuksia ja painoi hametta reisiä vasten. Ulkorakennuksen nurkalle päästyään hänen täytyi pysähtyä, kun jalat tuntuivat jäävän jälkeen. Hän otti tukea seinästä. Laudat olivat karheat kämmentä vasten. Kun siinä rakennettiin, oli piha ollut täynnä tuoretta lautatavaraa, kattohuopaa ja sementtihiekkaa. Hän muisti kattotalkoot ja kuinka oli pessyt ja kuorinut perunoita, keittänyt ja passannut niin, että aamulla sängystä nouseminen oli tehnyt kipeää. Hän oli seissyt pihassa pitkään, katsellut uutuuttaan hohtavaa puuta, haistellut kattohuopaa, pikeä ja tervaa. Siitä on kauan, hän ajatteli, mutta aivan kuin se olisi olut vasta eilen.

Hän käveli pihasta tielle, ja kulkiessaan katseli pistävän keltaiseksi muuttunutta rypsiä. Hän hengitti ja maistoi pölyn, oli ja käveli, tunsi itsensä ohueksi eikä halunnut katsoa taakseen.

Tietä oli levennetty nyt, mutta se kulki yhä samaa pohjaa kuin hänen ensimmäistä kertaa tullessa. Sitten hän muisti toisenkin kerran. Pelko oli ollut poissa, ja viha ja kaikki muukin. Ei edes tyytyväisyyttä omasta teostaan, siitä että oli pettänyt ja rikkonut. Hän oli viipynyt portailla ja marssinut sitten sisään kun kaikki oli ollut samantekevää.

Autot olivat hiertäneet karkeimman soran tien laitaan. Kivet pyörähtelivät jalan alla ja hiekka raapi kenkiä. Hän tunsi kuinka nilkassa vihlaisi ja menetti tasapainonsa. Selässä rusahti. Hän puri kieltään ja hampaat painuivat syvälle. Vielä kerran vihlaisi, sitten tunto sammui hetkeksi.

Hän oli sisällä talossa, mutta huone muuttui, seinät karkasivat ja katosivat, tila laajeni eikä hän päässyt paikaltaan. Hän yritti kohti ikkunaa, mutta sekin loittoni hänen ulottuviltaan.

Tunto palasi äkillisenä humauksena. Kipua ei voinut paikallistaa, hän oli kokonaan siinä eikä muuta tuntoa ollutkaan. Hän veti jalat koukkuun ja työnsi niillä saadakseen kyynärpäät alleen, kääntyi polviensa varassa ja konttasi kunnes oli pahan portilla. Tolppaa pitkin liu'uttaen hän sai kätensä postilaatikon reunaan ja kiskoi itsensä ylös. Selkä ei oiennut vaan jäi koukkuun niin, että kämmenillä polviin tukien hän pystyi liikkumaan askeleen kerrallaan. Jalat eivät nousseet ja soraan jäi leveät urat.

Saadakseen ulko-oven auki hänen täytyi laskeutua polvilleen portaille. Hän konttasi tupaan asti ja jäi makaamaan keskelle lattiaa. Mies makasi hieman kauempana, oli vetänyt itseään vähän matkaa kohti ikkunaa.

Hän sulki kaiken ympäriltään eikä tuntenut muuta kuin hengityksestään laajenevan rintakehän. Vähän ajan kuluttua hän kierähti selälleen, ja katseli pöydän yli ikkunaan, näki puhelinlinjan ja peltikaton, vähän taivasta. Hän makasi ja katseli kunnes alkoi näkyä varjoja. Sitten hän ryömi lähemmäksi liikkumattomana lojuvaa miestä, ponnistautui istumaan ja veti miehen pään syliinsä. Hiukset tuntuivat karhealta hänen käsissään. Kello seinällä raksahteli painavasti, ja jokaisen äänen väliin mahtui vähän hiljaisuutta.

Lopulta hän nousi ja riisui takin yltään, haki tabletin ja joi lasillisen vettä, maisteli rautaa suussaan. Hän katseli hetken näkymää, ennen kuin sulki ikkunan verhojen taakse näkymättömiin.

Copyright (c) 2000 Marko Pöyry. All rights reserved.

palautetta novellista