Pääsivulle Esseet Keskustelu Arkisto Proosa Lyriikka Mikä on Rihmasto? Tekijät Ohjeita kirjoittajille Cultnet Finland

Taikahelistin

Ville Lindgren

  

Laskin ostoskassini viereiselle, ikkunanpuoleiselle penkille. Tiuskaisin mielessäni sille, että jouduin istumaan selkä menosuuntaan. Olin esillä, kaiken kansan ihailtavana, enkä pitänyt siitä lainkaan. Muovipussit pullistelivat erinäisistä elintarvikkeista. Olin saattanut vaimoni siunattuun tilaan ja se vaati veronsa. Edessäni istui kaksi vanhaa rouvaa naamat kurtussa. Olihan törkeää, että nuori mies varasi ostoksilleen oikein oman istuimen, kun tilaa oli muutenkin niukasti. Hieman ahneeltahan se minustakin ensin alkuun tuntui mutta kuinkahan kireälle rouvien hermoruuvi olisi vääntynyt, jos olisin alkanut tunkea kauppakassejani heidän pöhöttyneille jaloilleen anteeksipyyntöjä mumisten. Minun olisi pitänyt valehdella, etten olisi kyydissä kauaa.

– Kyllähän siitä olet kuullut miten nolosti sille Naimin miehelle kävi. Niiden tiluksista kun oli se juttukin lehdessä. No toimittaja tuli, jututti aikansa ja lähti. Ja Reiman selkä kun nykyään on mitä se on, niin eihän se viitsinyt lähteä toimittajaa ulos saattelemaan, vaan jäi keinutuoliinsa kiikkumaan, selkäänsä lepuuttamaan. Vaan eipä voinut äijä olla kurkkimatta, mitä se toimittaja sinne pihalle vielä jäi vehtaamaan. Liiterillä seisottiin, minä, se toimittaja ja Naimi hamuamassa käteensä kirvestä. Eihän se hyväksynyt, että Naimin olisi pitänyt alkaa miehen hommiin, vaikka sillä itsellä nivelet joka suuntaan jo paukkuivatkin. Vaappui isäntä sen keppinsä kanssa liiterille ja sen näköistä oli, että johan se kaatuisi pelkästä kirveen painosta ...

Aikomukseni oli olla kuuntelematta mutta tämä oli kerta kaikkiaan liian lupaavanoloinen tarina harakoille. Toinen nainen vilkuili välillä ostoksiani kuin niissä olisi ollut jotain vikaa. Naimista ja tämän miehestä tarinoiva nainen taas keskittyi vain puhumiseen. Hän haki ystävästään silmäkontaktia ja puhui, loi kyytiin astuviin nopeita tarkkaavaisia silmäyksiä ja puhui taas.

– ... no Naimihan sen sille sitten sanoi, sen jälkeen kun olin vähän aikaa nyppinyt sitä hihasta, että katohan nyt kuinka ukkosi mahtaa käydä. Kyllähän sen itsepäisyyden saattoikin arvata. Olihan se tilan omistaja jo kolmannessa polvessa, eikä mitkään Naturat Reiman silmille hyppineet. Sen piti katsos oikein näyttää, että tosissaan se aikoi pitää ne maansa –

Tässä rouva piti tauon ja katseli pitkään, kuinka eräs vanha mies nousi bussin askelmat kävelykeppinsä varassa. Omastatunnosta kirpaisi, kun mies jäi seisomaan parin metrin päähän eteeni, henki rahisten, keppiinsä nojaten. Saattoi nimittäin olla tämän miehen viimeinen kävelyvuosi. Epäilemättä jo viime kesä oli ollut rankka mutta nyt talvella askel maistui takuulla rämejuoksulle. Punnitsin vaihtoehtoja. Noustako ja tarjota paikkaa vanhukselle ja samalla aiheuttaa lisää sekaannusta täydessä bussissa vai istuako paikoillaan ja niellä kaikki häpeilevät katseet?

Tarkistin salaa vasemman käden pikkurillillä vetoketjuni ja yritin rentoutua. Kyllä vanhus yhden reissun kesti seistäkin. Naimin miehestä tarinoiva rouva näytti siltä kuin olisi aikonut sanoa siihen jotain mutta päästikin sen sijaan vain vihaisen tuhauksen ja lamauttavan katseen. Pari muutakin matkustajaa vilkaisi minua kuin olisin syyllistynyt itse pääsyntiin. Painoin pääni alas, vieritin katseeni vasemmalle sivulleni ja jatkoin sitä, mitä olin tehnyt siihenkin asti. Katselin kuinka maisemat karkasivat silmieni edestä ja kuuntelin, kuinka Reima keräsi kunnon naurut.

– ... no Naimi oli jo ehtinyt laittaa siihen kannolle yhden puupötkylän, kun oli toimittajan kanssa sovittu, että otettaisiin kuva rehdistä työnteosta, tiedätkös, että Naimi löisi sen pötkylän halki ja se tulisi sitten lehteen. Sekös ei käynyt Reimalle sitten alkuunkaan. Mutta Naimipa sanoikin vastaan, että kyllä Reima-kullan nyt vain oli parempi katsella vierestä. Reima tiuskaisi, että perkele, kirves tänne, nappasi sen Naimin kädestä ja heilautti sen hetkessä selkänsä taakse, ilman että olisi ainoatakaan tukiaskelta ottanut. Sitten se sanoi, että –

Nainen hillitsi nauruaan jo valmiiksi. Tirskahti pari kertaa kätensä suojissa ja jatkoi.

– ... se sanoi, että no niin, toimittajanrenttu, annapas filmin palaa, näin meillä asiat hoidetaan. Ähkäisten se heilautti sen kirveen sieltä selkänsä takaa ja kyllä vaan pölkky halkesi. Se vain, että se kirves oli jotenkin pujottautunut henkselien taakse ja kun Reima sitten ähkäisi, niin siinähän sitten paloivat filmille raivoisa ilme ja pilkulliset, pähkinänruskeat kalsongit!

Nauruhanat aukesivat. Rouvat hekottivat pömppövatsat hytkyen ja ikään kuin en olisi vielä matkan aikana rikkonut tarpeeksi moraalisia lakeja, annoin minäkin palaa täydeltä laidalta. Naiset vaikenivat minua tuijottaen. Siinä minä istuin ostoksieni kanssa, vieden vanhuksilta kallisarvoisen paikan sijasta kaksi ja vieläpä kehtasin höröttää sille. Äkkiä keräsinkin katseita kuin magneetti metallipurua eikä edessäni istuva puhelias rouva kyennyt enää hillitsemään kiukunpurkaustaan.

– On siinä kanssa mies! Että sitten kehtaatte antaa vanhan miehen seisoa tuossa tungoksessa ja vieläpä yhdytte pilkaten minun ja ystäväni nauruun, vaikka asia ei teille kuulu! Häpeäisitte, nuori mies! Jotenkin olin aavistanut tämän tulevan ja minulla oli repliikki valmiina.

– Mutta kuulkaahan nyt, arvon rouva. Olisiko sitten ollut sopivampaa, että olisin ängennyt ostoskassini jalkojenne tielle, ettette taatusti olisi saanut mukavaa asentoa koko matkan aikana? Ja mitä tuohon vanhaan mieheen tulee, niin hän saa aivan parin vuoden kuluttua levätä niin, että kyllästyy. Vilkaiskaapa häntä, rouva. Ettekö ole kanssani samaa mieltä?

Nainen vilkaisi. Jatkoin selittelyä kuiskaten.

– Nauruani en pyydä anteeksi. Katsokaahan vielä kerran vanhuksen suuntaan ja tarkentakaa hänen vieressään seisovan punkkarin tussilla töherrettyyn farkkutakkiin. Huomaatteko?

Nainen tiiraili hetken, silmät kirkastuivat ja uusi naurunpurkaus heräsi kikatuksena. Rouva päästi takuulla tipan tai pari vaippaansa hytkyessään riemuremakassa. Ei se nyt noin hauskaa voinut olla. Olinhan minäkin toki asialle hymähtänyt mutta hei, sellaista sattuu. Pieni harmiton kirjoitusvirhe. Animanalia.

Helpotukseni oli suuri. Viha oli lamaannutettu. Nainen oli jämähtänyt vahingoniloonsa, retkotti penkillään vatsa hytkyen, osoittaen etusormellaan vanhuksen suuntaan ja keräsi moittivia katseita yksinoikeudella. Olin turvassa. Vedin salaa auenneen sepaluksen umpeen ja huokaisin. Vanhan miehen poski nyki. Hänen pysäkkinsä tuli kuin tilauksesta. Keskiovet aukesivat. Pappa ehti astua ylimmälle askelmalle, kun hänet yllättäen tempaistiin kumoon. Kolmen varhaisteinipojan rynnäkkö iski sisälle. Pappa valahti alimmalle portaalle, menetti tasapainonsa ja kaatui kyljelleen pysäkin lumipenkalle, kävelykeppinsä päälle. Ovet sulkeutuivat, kuului vaihteen sihaus ja bussi nytkähti liikkeelle.

Eturivin nuori nainen oli hänkin kääntynyt tarkkailemaan bussin tapahtumia ja huusi kuljettajalle:

– Pysäyttäkää nyt, hyvä mies! Ettekö nähneet, mitä nuo nuoret tekivät tuolle vanhusparalle? Eivät he sitä paitsi edes maksaneet! Ei keskiovista tulla kyytiin!

– Kuulkaas nyt, neiti, minä ajan. Te olette hiljaa. Minulla on aikataulu. Sitä paitsi, minkäs teet, kun tuo suurin noista pojista on Paikallisliikenne Oy:n pääomistajan poika. Parempi olla hissukseen vaan.

– Mutta se mies jäätyy tuonne! nainen melkein vollotti.

– Kuten jo sanoin, että parempi olla hissukseen vaan, niin että TURPA TUKKOON, ÄMMÄ!

Naikkonen hautasi kasvot käsiinsä. Huuto loppui, nyyhkytys ei. Koko bussi hiljeni. Ainoastaan poikien hokema ”mitä sä siellä piilottelet?” kantautui auton takaosasta. Minun kannaltani äskeinen välikohtaus oli tietysti vain hyvä. Matkustajien huomio kohdistui vähitellen koti-ikävään. Tuskaisia ilmeitä oli aivan käytävän etuosaan asti. Seuraava kyytiin nousija saisikin sitten istua kuljettajan sylissä. Vertasin kelloni väittämiä auringonvaloon. Hämärä lähestyi viittä. Pysäkkini ei voinut enää olla kaukana.

Ulkoa ei erottanut juuri minkäänlaisia yksityiskohtia, joten käänsin pääni tarkastelemaan käytävän toisen puolen ihmisiä. Sen sijaan, että olisin jälleen nähnyt kuorsaavan miehen, näkökenttäni täytti huolettoman suurikokoinen perse. Mikä lie äiti se siinä tuuditti lastaan rattaissa. Vauveliini vaikutti kuitenkin kaikkea muuta kuin väsyneeltä. Helistimen kilkatus rikkoi hiljaisuutta kuin nyrkki kuuron korvaa. ”Lelu” oli viinasta tyhjä kirkas kahden desilitran pullo, johon oli pantu pieni kivi. Yhtäkkiä nainen näytti jännittyvän.

Kuului pihaus ja heti äiti rentoutui. Hän ravisti pakaroitaan kevyesti. Hyi olkoon, sanoin melkein ääneen, pahempaa pierua en muista haistaneeni koskaan. Nenäni kipristeli eivätkä silmäni uskoneet ympäröivää todellisuutta. Edessäni istuva rouva kerjäsi jälleen hankaluuksia.

– Mutta hyvänen aika, nuorimies, mätänettekö te siihen? Ajattelitteko kenties piristää tunkkaista ilmapiiriä?

– Enhän minä tai siis joo, tunkkaista on.

Kurkkuni alkoi pettää ja sain repiä ilmaa paskanhajusta oikein tosissani. Hokeman ”mitä sä siellä piilottelet?” lähde vaihtoi paikkaa, kunnes tunki korviin jokaisesta bussin nurkkauksesta.

– Antihan olla sitten viimeinen kerta.

Tyydyin vain nyökyttelemään. Olisi ollut turha väittää, että ”en se minä ollut, vaan tuo nahkatakkiin ja tuulihousuihin sonnustautunut nainen”. Sitä paitsi, en olisi saanut aikaiseksi edes yhtä kunnollista sanaa. Aloin penkoa ostoskasseja limupullo mielessäni. Käsiin tarttui pelkkiä peruselintarvikkeita: maitotölkki, leipä, makkarapaketti –

– MITÄ SÄ SIELLÄ PIILOTTELET? ääni pauhasi aivan korvan vieressä. Päästinpä sittenkin sen väitellyn pierun. Kesti hetken tarkentaa katse puhujaan mutta herra Paikallisliikenne-mogulin poikahan se siinä seisoi, kädet housuntaskuissa.

– Ei tässä mitään. Vaimolle ruokaa. Sen pitää katsos syödä kahden edestä, sanoin isällisesti ja esitin pantomiimin ”iso vatsa”.

– Ei noilla nälkää tyydytetä, kloppi virnuili osoittaessaan syliini. Siinä sitä lepäsi alaston nainen minun sylissäni, lehden kannessa. Rinnat valtoimenaan ja tavara esillä vieläpä sormella levitellen.

– Heti minä sen tiesin, ettei tuossa miehessä kaikki ole kohdallaan. Selkäänne sietäisitte, nuori mies. Olkaahan nyt kaikille mieliksi ja astukaa ulos bussista, edessäni istuva nainen torui päätään pyöritellen.

– Tämähän nyt on vain sellainen -

Pojankoltiaisen oikea käsi syöksyi taskustaan ja ennen kuin se ehti edes tanaan nenäni eteen, oli stiletin terä jo esillä.

– Annahan tänne muutkin lehdet, senkin paskiainen! kloppi komensi.

– Mutta eihän minulla, aloitin ja työnsin käteni viereisen istuimen muovipussien sisään. Lisää tuhmia kuvia, naisia yksin, kahdestaan tai banaanin kanssa; ostoskassini pursuivat pornoa. – En ymmärrä, en minä näitä -

– Et niin, bussitonttuhan se noita ostelee, poika ivasi ja nappasi hetkessä lehdet sylistäni. Olisin ehkä vielä kerran päässyt pälkähästä, jollei typerä vetoketjuni olisi jälleen auennut omasta tahdostaan.

– Jumalauta, äijä. Minun isäni busseissa ei runkata! Kuljettaja, pysäyttäkää auto välittömästi! liimatukka kirkui varhaismurrosäänellään. Bussi pysähtyi, etuovi avautui ja ilman eri komentoa kuljettaja nousi penkiltään ja saapui retuuttamaan minua ulos.

– Tässä on nyt jonkinlainen väärinkäsitys. Minun on saatava vaimolleni ruokaa. Hän on raskaana, jumalauta!

– Eipä tule häävi kakara, jos syö pornolehtiä, poika sanoi.

– Sinä olet se väärinkäsitys, kuljettaja sanoi.

Mätkähdin kyljelleni lumivallille, aivan kuten se papparainenkin mutta en kuitenkaan pysäkille. Ovi sulkeutui, vaihde sihahti ja bussi nytkähti liikkeelle.

Pakkanen oli kiristänyt tähdet kirkkaaksi peitoksi taivaankannelle. Hytisin farkuissani ja syystakissani. Puhelin soi. ”KULTU” vilkkui näytöllä. Kenttäpalkit osoittivat parasta mahdollista kuuluvuutta. Nousin ylös; pelkkää peltoa kaikkialla eikä ainoatakaan pysäkkiä. Painoin vihreää luuria.

– No mitä kultu? ääneni huojui.

– Missä sinä ja Hermanni oikein olette?

– Hermanni?

– Niin juuri, Hermanni, meidän Hermannimme.

– Mutta eihän meidän vauvamme ole vielä edes syntynyt.

– Oletko taas ollut ryyppäämässä? Jumalauta, äijä, nyt tulette heti kotiin sieltä.

– Miten niin ”te”?! raivosin kääntyessäni katsomaan selkäni taakse. Ote puhelimesta heltisi. Tarkoitukseni oli huutaa, lujaa. Siinä ne vain seisoivat, lastenrattaat. Ne samat, joiden asukkia nuori äiti oli tuudittanut bussissa. Minulla oli sittenkin poika. Tein katseellani täyden ympyrän. Missä vauva? Rattaat olivat tyhjät. Nostin puhelimen hangesta. – Rattaat ovat tyhjät! Hermanni on poissa!

– Nyt sitten lopetat nuo viinahorinat heti alkuunsa ja tuot Hermannin kotiin nukkumaan. Kello on jo vaikka mitä.

Hän oli oikeassa. Oli myöhä. Mutta kuinka myöhä, sitä en osannut minäkään sanoa. Kelloni oli kadonnut tohinassa.

– Tulisin mielelläni; en vain tiedä, missä koti on.

– Missä sinä sitten olet?

– En tiedä sitäkään. Hys! Kuulitko, jostain kuuluu helistimen kilinä, sanoin ja aloin penkoa takkini taskuja. Oikeanpuoleisessa oli jotain. Nostin sen kuunvaloa vasten ja tarkastelin pullon sisällä liikkuvaa pientä kiveä. Aloin itkeä, en nyyhkyttää, vaan todellakin vollottaa kuin pikkulapsi, jolta oli rakas tutti nypätty suunpielestä. – Hermannin lelu on täällä, se on täällä! Minulla on se, kultu! Ei hätää, Hermanni on jossain lähistöllä! kiljuin naurun ja itkun sekoituksella. Kilistin pulloa puhelimen vieressä ja yritin vakuuttaa vaimolleni, että kaikki oli hyvin.

Mutta linjalla ei ollut enää ketään.

  

  

Copyright (c) 2000 Ville Lindgren. All rights reserved.

  

palautetta novellista