Ensimmäinen penkki vasemmalta

Johanna Lotta-Maaria Mattila

Linja-auto on melkein täynnä. Istun lähimmälle tyhjälle penkille. Sellaiselle, mille vain vanhukset, raskaanaolevat ja invalidit saisivat istua. Nostan painavat kassit syliini ja lepuutan silmiäni ikkunan ohikiitävissä maisemissa. Viimeiset joululahjat on ostettu, valmiiksi paketoituina sylissäni. Tuntuu hyvältä, kun kaikki on valmista. Koulu on loppunut, lahjat ostettu, radiossakin soivat joululaulut, ne kaikkein mukavimmat.

Oloni on hellä. Hymyilen ventovieraille, toisella puolella istuvalle pojalle, mitä nyt huppunsa alta häntä näen. Vähän kauempana istuu halvan huoran näköinen nainen, hymyillen itsekseen, silmät laiskasti suljettuina, nuokkuen unen ja elon rajamailla. Pelkään hänen avaavan silmänsä ja huomaavan tarkkailuni, niinpä käännän katseeni edessäni istuvaan naiseen.

Nainen on rasittuneen oloinen, nelissä-viisissäkymmenissä rahjustaen, silmäpussit roikkuen. Vähän uskallan hänellekin hymyillä.

- Tulis ny vähän pakkastakin jouluks, minä en tykkää tälläsestä loskasta, nainen virkkoo huomatessaan minut. Jotenkin kaiholla hän vilkuilee ulos, enkä minä osaa kuin puhahtaa takaisin.

- Niin.

Sitten nainen jatkaa katsellen ylös kerrostaloihin.

- Nuo on kyllä kauheita nuo koristevalot ikkunoissa, minä en tykkää yhtään.

Minäkin jo uskallan liittyä.

- Niin noi eriväriset on kauheita, mutta kyllä sellaset valkoset on ihan mukavia. Meidänkin vastapäisen talon ikkunassa on sellaset kauheet välkkyvät valot. Niihin kyllä menee hermot.

- Juu, luulis, että disco ja makkari ois vähän eri asia. Sehän on ku olis discossa, kun on sellaset valot jatkuvasti päällä.

- Mmm-m.

Tässä naisessa on jotain erikoista, mietin. Jotain se salaa, kuin tahtoisi minun kurkistavan sisälleen.

- Kunhan nyt menis tää joulu vaan äkkiä, kyllä se siitä sitten taas, nainen huokaisee yhtäkkiä, saaden minut kummastuneeksi. Mikäs vika siinä joulussa nyt on ? Olemme molemmat vähän aikaa hiljaa omissa oloissamme ja ajatuksissamme. Pakoilen naista katseellani, kassit sylissäni polttavat, katse on vaivautunut ja harhaileva. Pelkään keskustelun menevän liian pitkälle.

Hautausmaan kohdalla nainen tuhahtaa, kuin tuuli helvetistä puhaltaisi, katsellen pimeään hautakiviarmeijaa.

- Kuali poika kesällä, ei oo helpointa aikaa tää joulu oikeen. Tai onhan se lapsille ja nuarille ihmisille, mutta ei oikeen mulle.

Jo heikennyt hymyni katoaa hetkessä, tunnen oloni vaivautuneeksi, en tiedä, miten olisin. Nainen on niin hauras, varmasti vanhemman näköinen, kuin on.

- Kolme lähiomaisten kualemaa tässä kolmen vuoden sisällä, poika, sisko ja kummityttö kuallu. Se kummitytön kuolema oli viä niin raakakin, vai sanotaanko sitä tapoks, sai puukosta selkäänsä ja raiskattiin.

- Hyi kauheeta, päästän suustani, vaikka en tahtoisi ladella tuollaisia latteuksia. No nyt sen silmätkin ovat jo ihan kostuneet. Hyvä ja kevyt oloni on täysin tukahdutettu, mitä se minulle alkaa tuollaista, eihän se edes tunne minua. Mitä minun nyt pitäisi sanoa ? Olen aina niin vihannut säälin tunnetta, ja nyt se taas valtaa mieleni. Se tulee kuin tauti, täyttää koko viattoman ihmisparan. Tässä kidutan itseäni, enkä muuta voi. Istun ja odotan seuraavaa siirtoa vaivautuneena. Sanoisi nyt jotain ! Nainen niin poissa tolaltaan, aivan kadonnut näiden muiden seasta. Me muuthan olemme niin onnellisia kun se joulukin on tulossa. Voiko se jollekin olla niin kiduttavaa aikaa ? Sokeana kituuttamista ohi Stockmannin näyteikkunoiden, television lahjamainosten, ja linja-autossa soivien joululaulujen.

- Emmää enää joulukuustakaan hanki, kun muutin pienempään asuntoon Sepon kuoltua. Enhän mää mitään isoo luukkua tartte. Joulun saan onneks olla töissä.

- Ai missä sää oot töissä ? yritän vaihtaa puheenaihetta.

- Mää oon tualla keskussairaalassa, lastenklinikalla. Ei siinä mitään, ihan mukavasti ne joulunpäivät siellä menee. Saa paremmat palkat sitte.

Nyt on tämä hetki kuollut. Yhtä kuollut, kuin ne kolme. Kuinkahan nuori se poika oli kuollessaan, ja se tyttö, joka tapettiin. Ja raiskattiin. Raiskaus, raiskaus, toistan sanaa mielessäni. Ruma sana, melkein rumin kaikista. Onko maailma sittenkin niin paha paikka ? Juurihan se oli niin autuas ja hyvä paikka elettäväksi.

Kohta pitää painaa nappia. Vielä tuo mäki, pitkä, suora tienpätkä ja kioski, jonka ranskalaiset ovat aina kylmiä. Sitten tulee mutka, jossa pysäkkini odottaa. Vielä vähän matkaa istuttavaksi tuon naisen kanssa.

- Olikkos sää jouluostoksilla vai missä sää olit ? nainen kysyy, kuin pyytäen anteeksi aiempia sanojaan.

- Joo, mää olin ihan viimehetken ostoksilla.

Nainen jaksaa jo hymyillä ja silmänsä ovat kuivuneet. Minäkin hymyilen taas.

- No, mun pitää nyt jäädä tässä pois, ilmoitan huomatessani kotipysäkkini. Kerään kassini ja lapaseni, nousen ylös ja tarkastan vielä, ettei mitään jää penkille. Puserran toisella kädellä tiukasti kiinni tangosta, liikkuvassa autossa on vaikea pysyä pystyssä, varsinkin painavien kassien kanssa. Auto pysähtyy ja minä astun ulos, katson vielä naista silmiin ja toivotan hyvät joulut. Hän huikkaa samaa takaisin.

Kuinka pahalta tuntuukaan toivottaa naiselle hyvää joulua, kuin tahtomattaan ripauttaisi lisää suolaa hänen vielä vuotaville haavoilleen. Olisiko pitänyt jättää kokonaan toivottamatta ?

Ulkona on liukasta, kassit painavat, eikä kukaan ole hiekottanut tietä. Jalka lipsahtaa-

- Hemmetti ! Kaadun takalistolleni, irvistän häntäluuni puolesta. Lahjat leviävät ulos kasseista, huolella paketoidut lahjat peittyvät lumipenkkaan kuin mantelit joulupuuroon. Viereisessä kerrostalossa loistavat punaiset jouluvalot. Joku tulee ikkunaan ja pysähtyy tarkkailemaan, kuinka ravistelen lumia paketeista.