Eläviä ja kuolleita

Lassi Kämäri

- Kipling

Istuin olohuoneessani, hämärässä. Vaimoni ja tyttäreni nukkuivat, koirani nukkui koiranuntaan silmät raollaan. Kello oli paljon tai vähän; se vähän riippuu elämäntyylistä. Katsoin vasta aakkostamaani elämänkertakirjojen riviä kirjahyllyssä. Aakkostin ne sankarin mukaiseen järjestykseen; kirjastomies ei aina suostu väistymään kotonakaan. Minua väsytti ja ajatukseni rämpivät unen ja hämärän rajamailla. Nousin ylös tuolistani. Menin kurkistamaan säleverhojen raosta, millainen sää ulkona olisi.

Satoi lunta. Kadulla seisoi kaksi miestä, kaksi mustaa miestä. Toinen nojasi kainalosauvoihinsa, hänen raajansa olivat polion vaurioittamat. Hän vilkuili rauhattomasti ympärilleen. Hän oli ' Moose the Mooche', kuuluisa huumeidenvälittäjä. Toisella, jykeväniskaisella miehellä, oli musta pitkä takki ja musta saksofonikotelo kainalossa. Hän oli Charlie 'Bird' Parker, suuri saksofonisti, jazzin nero. Moose the Mooche antoi hänelle paketin povitaskustaan. Herran Jumala, Bird käveli suoraan meidän rappuumme. Kohta käytävältä kaikui blues sinisempänä kuin yö. Pian se vaihtui be-bopin koukeroisiin teemoihin, sooloihin ja hurjaan rytmiin. " Hei, tämä taitaa olla 'Donna Lee' ", ajattelin.

Vilkaisin vielä ulos. Alas katua asteli tutun näköinen mies, romanttinen kulkuri. Näin hänet takaapäin. Hänellä oli päässään knalli, päällään resuiset vaatteet ja jalassaan liian isot kengät. Välillä hän potkaisi huolettomasti lumipaakun sivuun isoilla kengillään. Kädessä heilui kävelykeppi, jota hän pyöritteli verrattoman taitavasti. Siinä asteli, mitä ilmeisemmin, Charlie Chaplin. Bird puhalsi be-bopin sekaan pienen pätkän ' Smilea'.

Suljin säleverhot ja nipistin itseäni. Olin valveilla. Saksofoni uikutti edelleen käytävällä. Täytyi mennä istumaan tuolille. Heikotti. En ollut oikein tottunut yliluonnollisiin ilmiöihin. Viereisellä tuolilla istui mitättömän oloinen, heiveröinen mies.

- Kuka sinä olet? kysyin.

- Minä olen Claudius, Rooman keisari. Synnyin vuonna 10 eKr. ja minut murhattiin ja julistettiin jumalaksi AD. 54.

- Niinpä tietenkin, niinpä tietenkin, totesin - ja mitä asiaa sinulla minulle on?

- Tulin vain sanomaan, että minun tragediani oli rakastamani naisen, vaimoni uskottomuus. Nainen voi pitää keisariakin narrinaan.

Kuuntelin hetken hänen tarinaansa. Nousin ja lähdin vessaan. Siellä oli mies kontillaan. Hän keräili jotakin pöntöstä. Hänen pitkä, hapsottava tukkansa oli värjätty mustaksi, samoin kapeat ylöspäin käännetyt viikset. Silmät pullistuivat päästä kuin sammakolla.

- Ha - haa ! Olen tuottelias taiteilija: kuusi loistavaa, ainutkertaista pökälettä. Katso näitä muotoja. Tiedätkö poikaseni, ainoa ero hullun ja minun välillä on siinä, että minä en ole hullu. Minä olen Salvador Dali, nero isolla kirjaimella.

Jätin Dalin tarkastelemaan tuotoksiaan. Olohuoneen sohvalla istui kaksi miestä. Toista en tuntenut, mutta toinen oli Aleksis Kivi. Tuntematon kertoi olevansa Hadrianus, Rooman keisari. Hän oli juuri kuullut lääkäriltään Hermogenesiltä, että tulee kuolemaan tukehtumalla. Hän pahoitteli, ettei kuole valtakunnan rajoilla kaledonialaisen sotakirveen iskemänä tai partilaisen nuolen lävistämänä. Aleksis Kivi pyysi lainaksi rahaa, nousi, meni ulko-ovelle ja osoitti sanansa enemmän Hadrianukselle kuin minulle:

- Minä elän.

Nousin ylös ja menin sulkemaan auki jääneen ulko-oven. Näin, että joku oli raahannut porrastasanteelle valtavan, mustan pianon. Pianon takana istui Jerry Lee Lewis. Hän karjui mikrofoniin:

- Hallelujaa! Mä vedän sut helvettiin mukanani.

Hän alkoi hakata pianoa silmät kiinni, raivokkaasti. Hän suustaan putoili legendaarisen laulun nuotteja ja sanoja:

    Come on over, baby, whole lotta shakin' goin' on;
    Yes, I said come on over baby, baby; you can't go wrong;
    We ain't fakin', whole lotta shakin' goin' on…

Bird istui portailla. Silmät seisoivat päässä. Hänelle Jerry Lee Lewis huusi:

- Tee perässä neekeri!

Suljin oven ja palasin olohuoneeseen. Huone oli tyhjä. Olin hieman pettynyt, koska aloin jo tottua vieraisiini. Äkkiä kuulin naisen puhetta:

- Voisit ottaa minun päiväkirjani pois elämänkertojen joukosta. Ei ole mukavaa seisoa Jerry Lee Lewisin ja Marilyn Monroen elämänkertojen välissä. Toinen niin jumalaton ja toinen niin jumalainen ja minä siinä kiilana välissä.

- Det är farligt att uppleva något. Man går omkring och minns det, totesin Sandemosen sanoin.

Nostin Meriluodon päiväkirjan suomalaisen proosan joukkoon, Meren ja Mukan väliin. Siirsin vielä piruuttani 'Syntisen laulun' Meriluodon viereen.

Ovikello soi. Hiljaisella käytävällä seisoi jumalainen blondi, enkeli tiukassa jumpperissa. Luoja oli ollut hänelle antelias. Tyttö oli vasta itkenyt ja hän syöksyi ohitseni sisään huoneistoon.

- Missä se mies on? Sano heti, missä se mies on! hän kirkui hysteerisesti.

Hän juoksi makuuhuoneeseen ja osoitti möykkyä vaimoni vieressä. Jaahas, nyt minäkin aloin hermostua. Vetäisin peiton möhkäleen päältä. Onneksi siellä ei ollut sentään kuolleita Kennedyjä. Vuoteessa, minun paikallani, makasi Jim Morrison. Hänellä oli päällään mustat nahkahousut ja liskonnahkatakki ja cowboy-saappaat. Hän nousi ylös ja hymyili valloittavasti valkoisilla hampaillaan. Siirryimme takaisin olohuoneeseen, Marilyn Monroe, Jim Morrison ja minä. Marilyn ja Jim menivät istumaan pienelle sohvallemme. Poimin kitaran lattialta ja esitin Jimin kanssa kappaleen 'Riders on the Storm'. Kerroin Jimille, että olen tehnyt laulun hänestä. Hän pyysi minua esittämään laulun. Aluksi huono itsetuntoni sai minut kieltäytymään, mutta lopulta suuri egoni suorastaan käski minua myöntymään. Esiinnyin kuin parempikin:

- Okei, tän laulun nimi on 'Liskokuningas' ja se menee näin:

    Sä näit käärmeiden kävelevän,
    sä näit liskojen lentävän
    yli hiekkaisten dyynien
    selkään villien tuulien.

    Vanhan poppamiehen sielu
    liukui hiljaa sisääsi,
    synkkä shamaanien laulu
    täytti pojan mielesi…

Esiintyminen sai minut valtaansa. Taisin vaipua suorastaan hurmioon. Suljin silmäni ja kun lopulta avasin ne, huomasin olevani yksin. Katsoin kirjahyllyyn. Seuraavana vuorossa olisi Paasilinna. Samalla muistin, että Paasilinnan kirjoittama Mukka-elämäkerta oli ollut lainassa eräällä kaverillani vuosikausia. Ei pitäisi lainata. Koira varmasti syönyt tai ainakin raadellut, hukannut kännipäissään tai sytyttänyt grillin kesämökillään. Päätin soittaa heti aamulla kaverille ja pyytää palauttamaan kirjan ensitilassa. Kirjahylly josta puuttuu kirja on kuin palapeli josta puuttuu palanen.

Poimin hyllystä Paasilinnan elämänkerralliset ja kirjalliset muistelmat 'Tähänastisen elämäni kirjaimet'. Melkein punastuin, kun muistin, miten ryntäsin kirjakaupassa etsimään nimeäni henkilöhakemistosta. Siellä nimeni kerrankin mainittuna olisi antanut minulle ikuisen elämän, ajattelin kai, tilkkeenä toisen miehen elämänkerrassa. Ymmärsin poissaoloni ja päätin elää sellaisen elämän, josta joku voisi kerran kirjoittaa minun elämänkertani tai sitten ei. Tosin huomasin¸ että Paasilinna oli vaiennut monet henkilöt elämänkerrassaan kuoliaaksi, varsinkin vihamiehensä. Se on harvinaista ja ihailtavaa Suomessa ja erityisesti suomalaisen kirjallisuuden selkäänpuukottavassa maisemassa.

Paasilinnan elämäkerta oli suoruudessaan ja rehellisyydessään minulle vuoden ehdoton kohokohta. Saarikoskesta kirjoitettu elämäkerta oli liian pikkutarkka ja Tarkka. Meriluodon päiväkirjat puhuivat minulle vierasta kieltä. Paasilinnan aforistinen lause on kuin laukaus päähän lähietäisyydeltä. Se ei mene ohi, se osuu maaliinsa. Lyhyttä, iskevää lausetta ei pilkku liiemmin katkaise eikä pisteen tarvitse lopettaa sen kärsimyksiä. Mikä kerronnan jylhyys ja uutena piirteenä lyyrisyys. Kirja lumosi minut, otti valtaansa, otteeseensa moneksi päiväksi. Sellaista minulle paatuneelle, kyyniselle lukijalle ei ole tapahtunut pitkään aikaan. Kirjan lopusta tuli mieleen Lauri Viidan komea runon 'Onni', tunnelma oli samanlainen:

Katson ulos: perhoset lentävät, ampiaiset hyörivät kukissa, ruoho on vihreää ja väkevää. Vihdoinkin kesä! Vielä on ainakin yksi kesä edessä, työ on tehty ja pääsen tästä vaivasta. Viimeinkin.

Aika lopettaa

Odotin merkkiä Paasilinnasta, pienikin olisi riittänyt. Mitään ei tapahtunut. Tosikko. Olisi voinut edes soittaa. Tämähän on vain fiktiota vai onko?

Pieni mies avasi television ja työnsi videonauhan nauhuriin. Kuvaruutuun ilmestyi teksti, elokuvan nimi: Chinatown. Vieressäni istui elokuvaohjaaja Roman Polanski. Elämä oli ollut hänelle kohtuuttoman ankara monin paikoin, onni oli kääntänyt selkänsä. Minun kävi sääliksi tuota pientä, lahjakasta miestä. Istuimme hiljaa ja sukelsimme 30 - luvulle, Dashiell Hammettin ja Raymond Chandlerin maailmaan. Jack Nicholsson oli loistava yksityisetsivä J.J Gittes, limainen mutta viiltävän terävä. Naispääosassa viileä ja ironinen Faye Dunaway. Dialogi oli jäntevää ja riemastuttavan nokkelaa. Teki mieli kysyä teknistä toteutustapaa nenän viiltämiskohtauksessa, mutta en kehdannut. Filmi loppui ja lähdin vessaan. Siellä ei ollut ketään. Keittiöstä kuului lasien kilinää. Lyhytjalkainen, turpeahuulinen kääpiö kaatoi kahteen lasiin rommia. Hän yritti hymyillä. Kasvoille levisi hirviömäinen irvistys. Voi, sukurutsan surkeutta! Hän puhui sammaltamalla:

- Otin vapauden kaataa itselleni ja sinulle lasilliset. Ulkona on kylmää ja minulla on heikko terveys. Helsinki on hyinen kaupunki. Toista on Pariisi ja sen kahvilat, bulevardit ja Montmartren kujat. Oletko sinä käynyt koskaan Pariisissa, Punaisessa Myllyssä tai jossain muussa kabareessa. Minä maalaan niissä huoria ja tanssijoita.

- Oletko sinä kuuluisa Henry de Toulouse-Lautrec, La Gouluen virallinen maalari? Sinä tunsit Van Goghin, Pisarron, Renoirin, Gauginin …

- Tottakai tunsin. Suuria maalareita. Ole kiltti ja kaada lisää rommia, ystäväni. Vanhat, hauraat luuni kalisevat vieläkin.

Joku koputti ikkunaan. Raotin säleverhoja. Kaksi miestä, kaksi kirjailijaa hiprakassa: Arvo Turtiainen ja Mika Waltari. Menin painamaan ulko-oven summeria ja päästin miehet sisään pakkasesta. Miehet lysähtivät istumaan keittiön pöytään ja vaativat lasillisia jo pöydässä olevasta Bacardi-pullosta. Toulouse-Lautrec oli hävinnyt. Minä hain lasit ja kaadoin piripintaan.

- Minä olen tuntenut Mikan varhaislapsuudesta. Minä asuin Vuorimiehenkadun ja Korkeavuorenkadun kulmassa ja Mika asui Tehtaankadun ja Vuorimiehenkadun välissä olevassa korttelissa. Niillä kulmilla leikittiin ritarileikkejä, turnajaisia, selitti Turtiainen.

- Vai niin. Mistä te nyt olette tulossa? kysyin.

- Elitestä. Joimme jokusen konjakin ja jäimme katsomaan Mika Waltarin-muistomerkkiä siihen ulkosalle ja sitten marssimme tänne, selittivät miehet.

- Oletko sinä lukenut minun runojani, kysyi Turtiainen.

- Olen lukenut paljonkin, vastasin ja näytin Turtiaiselle kovassa käytössä rispaantunutta 'Runoja 1934-1968'.

- Mikä on sinun lempirunosi? Stadin-Arskaa vai?

- Ei suinkaan vaan tämä, lausuin ulkomuistista:

    Harmaita pilviä
    virtojen juoksua,
    soilta pursun
    ja kanervan tuoksua,
    auringon pälviä,
    syksyn kuita,
    vanhoja ukkoja,
    tervaspuita;
    naisen naurua
    helmassa illan,
    juopunut jätkä
    korvassa sillan,
    kortti sakki,
    pokka ja ventti.
    Siinä oli meillä
    Haanpään Pentti.

    Hänessä miestä
    jokainen tuuma.
    Ihmislämpöä.
    Nauru kuuma.

Miehet nyökkäilivät hiljaisina. Pyyhkäisin kämmenselällä silmäni nurkat kuiviksi. Waltari kaivoi pikkutakkinsa taskusta nenäliinan ja seurasi esimerkkiäni. Turtiainen katsoi ulos ikkunasta.

- Kyllä se oli komea runo, Haanpään Pentin väärtti, mietti Waltari.

- Tiesittekö, että Lauri Viita asui tuolla hieman alempana. Lastenlinnankadulla, vaihtoi Turtiainen puheenaihetta nopeasti.

Nyökkäsimme, minä ja Waltari. Waltari osoitti seinällä olevaa pikku taulua, jossa mies ratsastaa hevosella läpi tiheän sumun.

- Mielenkiintoinen taulu. En ole nähnyt tuota aikaisemmin. Kenen maalaus? kysyy Waltari.

- Se on irlantilaisen runoilijan W.B Yeatsin veljen Jack Yeatsin maalaus 'Singing horseman'. Ostin halvan kopion National Gallerystä, Dublinista, Irlannista.

Turtiainen ja Waltari alkoivat muistella Kiilaa ja Tulenkantajia. He vajosivat syvälle muistoihin, menneisiin tapahtumiin ja ihmisiin. Turtiaisen kädessä kärysi tupakka yhtenään, Waltari hypisteli kädessään vanhaa kreikkalaista hopearahaa, jonka toisella puolella oli Efesoksen mehiläinen, toisella puolella Efesoksen hirvi eli Artemis.

Tunsin, että minua ei täällä enää tarvita. Tunsin itseni ulkopuoliseksi. Jätin elämänkertojeni sankarit elämään omaa elämäänsä huoneistooni. Menin makuuhuoneeseen, sammutin valot ja kömmin vaimoni viereen nukkumaaan.

palautetta novellista