Elämäni kasvot

Kaisa Pietilä

Sisälläni asuu tyhjyys. Loputon, tuskallinen tyhjyys. Ajatukseni täyttää hän, joka olisi voinut olla ainoa lohtuni. Yksinäni makaan sängylläni katsellen kattoa. Ei iloa, ei surua, ei huolta, vain tyhjyys on seuranani. Olen aivan turta. En tunne mitään. Kipua en tunne, en ainakaan enää. Katto on ruudullinen, symmetrisiä ruutuja vieretysten, niin yksinkertaisia ja niin kauniita. Ei ole muita, vain minä ja ruudut. Miksi edes olen tässä? Eikö minun pitäisi olla juhlimassa? Tätähän olin osittain halunnutkin. Ei, en ole juhlatuulella. Miten muka voisin olla? Hän, elämäni merkitys, on poissa, poissa ikuisesti. Kyynel laskee liukumäkeä poskellani.

"Tämä ei voi olla totta", ajattelin ja pitelin kädessäni olevaa esinettä. Polveni alkoivat täristä, ja tunsin, kuinka adrenaliini syöksyi vereeni. Kätenikin alkoivat täristä, ja tuo kapistus putosi lattialle. Vakuuttelin itselleni, että tämän täytyi olla vain pahaa unta. Oikeassa elämässä tätä ei tapahtuisi, ei ainakaan minulle. Kävelin puhelimen luo, ja soitin viime aikoina tutuksi tulleeseen numeroon. Jälleen kerran ystävällinen naisääni vastasi. Kesti hetken, ennen kuin sain langan toiseen päähän ihmisen, jonka halusin. Selitin tilanteen, ja minut kutsuttiin seuraavalla viikolla vastaanotolle. Vasta puhelun jälkeen aloin ajatella asiaa. Olin kai vielä jonkinlaisessa sokissa tapahtuneesta. Mielessäni oli käynyt jo muutaman kerran Arttu. Mitä minä hänelle sanoisin, mitä hän tekisi. Tämä asia kuului yhtä lailla hänelle kuin minullekin. "Kyllä sen sitten kerkiää", sanoin itselleni ja yritin olla vakuuttava. Itse sisälläni tiesin, että elämäni muuttuisi nyt täydellisesti. Olin kai iloinen, mutta samalla todella hämmentynyt. Minun teki mieleni tupakkaa, mutta en voinut ajatella sellaista, enhän ollut enää yksin.

Elämäni on valunut viemäristä alas. Tai en tiedä, minne se on viety. Sen tiedän, että luonani se ei enää ole. Se on poissa. En voi enää ikinä kunnioittaa itseäni, en voi rakastaa itseäni niin kuin ennen rakastin. Se elämä on poissa. Sain elämän, ja annoin ottaa sen minulta pois. Mitä syitä minulla on elää. Olen yksin, kuka minua kaipaisi? Ei kukaan. Näen pöydälläni paperiveitsen, ja otan sen värisevään, kalpeaan käteeni. Jos teen sen, saanko nähdä elämäni?

Seisoin oven takana. Oven, jonka takana olin viimeksi seissyt kauan sitten. Koputin monta kertaa, kunnes oven tuli avaamaan hieman itseäni vanhempi poika. "Miia!" poika huudahti ja otti minut syleilyynsä. Tunsin olevani turvassa. Pian pojan jälkeen seuraamme liittyi myös vanhempi mies ja nainen. "No, mutta Miiahan se siinä. Tule toki peremmälle", he pyysivät yhteen ääneen. En kuitenkaan halunnut joutua vaikeaan ristikuulusteluun, joten pyysin poikaa kävelylle. Me kävelimme kauan. En olisi ikinä uskonut olevani näin läheinen entisen poikaystäväni kanssa. Kerroin Miikalle kaiken. Hän oli aina ollut se, jolle todella pystyin uskoutumaan, ja niin tein jälleen kerran. Miika muuttui hyvin etääksi keskustelumme jälkeen, ja koska välimatkamme oli pitkä, minun täytyi lähteä juna-asemalle, jotta olisin kerinnyt iltajunaan, enkä täten saanut tietää, mitä Miika ajatteli asiasta. Yleensä Miika soitteli minulle vähintään kerran kahdessa viikossa, mutta nyt ei soittoa kuulunut. Ymmärsin sanoman. Hän ei hyväksynyt päätöstäni. Olin yksin päätökseni kanssa.

Nousen ylös sängyltä, ja katson ulos. Tähdet taivaalla ovat kirkkaita ja säihkyvät kutsuen luokseen. Lähden ulos. Miksi istuisin sisällä yksin tyhjyyteni kanssa. Tähdet antavat minulle lohtua. Tiedän elämäni olevan tuolla jossakin. Tunnen kylmyyden riipaisevan sydäntäni, ja tiedän, että olen oikeassa. Lähden takaisin sisälle. Sisällä on lämmin, mutta sydäntäni jäätää edelleen. Muistot kirpaisevat mieltäni.

"Olit oikeassa Miia. Olet todellakin raskaana", lääkäri, jolle terveydenhoitaja oli minut lähettänyt, sanoi rohkaisevasti. Olin jo päättänyt mielessäni, mitä tekisin. Lääkäri alkoi saarnata minulle vastuusta ja ehkäisyn tärkeydestä. Kun lääkäri sitten ehdotti aborttia, jokin särkyi sisälläni. Kuinka hän saattoi sellaista edes ehdottaa. Sehän olisi sama kuin murha, tai kylmäverinen tappo. Lääkäri kuitenkin sanoi, että se olisi ehkä viisainta minun tapauksessani. Minä kun kerran asuin yksin, ja vaikka vanhemmat lähettivätkin rahaa säännöllisesti, minun varani olivat miltei riittämättömät. Lapsen synnyttyä kuitenkin saisin kaikenlaisia avustuksia. Koulu olisi jätettävä kesken tottakai, mutta voisihan sitä jatkaa myöhemminkin. Päässäni seikkaili miljoonia erilaisia ajatuksia. Oli aika kertoa Artulle totuus.

Saavuin Artun asunnolle varautuneena. Olin varma, ettei Arttu jättäisi minua pulaan. Meistä tulisi vielä joskus perhe. Olin väärässä. Kyynelehtien lähdin Artun luota. Riita lapsesta oli viimeinen meidän välillämme. Hänen käsityksensä asiasta olivat aivan täysin erilaiset kuin minun. "No paljonko se sitten maksaa?" Arttu kysyi minulta, kun kerroin hänelle olevani raskaana. Tyhmää kysyä, paljonko lapsi maksaa. Lapsihan on ilmainen, se on lahja. Vaan Arttu tarkoitti jotain aivan muuta. Kerroin aikovani pitää lapsen, ja Arttu sanoi, ettei halua olla missään tekemisissä kanssani. Myöhemmin samalla viikolla sain kirjeen jossa luki: "Tässä 500 markkaa. Se riittää aborttiin. T: Arttu. P.S: On parempi jos ei pidetä mitään yhteyksiä." Kuinka tunteeton hän olikaan ollut. Kuitenkin, vaikka kuinka yritin kieltää abortin ajatuksistani, sisimmässäni tiesin sen olevan yksi mahdollisuus.

Yöt kuluvat miettien, valvoen. Aamut ovat tuskaa. Ensimmäisenä muistaa oman kuoleman- syntinsä. Kukaan ei kuuntele. Kukaan ei välitä. Vaan ei sillä ole väliä. En jaksaisi puhua, en jaksaisi edes kuunnella. Saisinko joskus mielestäni tuon hirvittävän tekoni? Olen kuin yksinäinen susi, joka hullunlailla ulvoo kuuta, saadakseen sieltä jotain, mitä ei koskaan saa takaisin.

Ajatukseni alkoivat kavaltaa minua. Äänet yössä ehdottelivat kamalia. Ja mikä hirveintä, minä kuuntelin. En sulkenut korviani, niin kuin olisi pitänyt, vaan kuuntelin itse paholaisen kuisketta. Edessäni oli päätös, joka tulisi säätelemään elämääni tavalla tai toisella. Yöni kuluivat miettien, satoja tunteja ajattelin lapseni kohtaloa, ja siinä sivussa myös omaa kohtaloani. Mahdollisuuteni pitää lapsi kävivät koko ajan pienemmiksi ja pienemmiksi. Mitä enemmän ajattelin, sitä enemmän olin abortin kannalla. Vaikka kuinka itselleni vakuutin, ettei se olisi oikein, silti en voinut olla unohtamatta mahdollisen lapsen kanssa katoavaa nuoruuttani. Se vastuu, jonka lapsi toisi, tuntui päätä huimaavalta. Minä olisin yksin vastuun kanssa julmassa ja kylmässä maailmassa, vailla ystäviä, vailla ymmärtäjiä. Olisihan minulla lapseni, tuo viaton ja luottavainen nyytti, joka ei ymmärtäisi maailmanmenosta mitään. Hän luottaisi minuun sokeasti, tietämättä siitä mitä sisälläni tuntisin. Saattaisin alkaa syyttää omaa, viatonta lastani oman nuoruuteni menettämisestä. Ei. Lapseni elämä olisi yhtä yhdellä terällä luistelua. Koskaan ei tietäisi, koska kaikki sortuisi alta. Millaisen elämän voisin muka tarjota lapselleni? Muuta minulla ei olisi kuin rakkauteni häntä kohtaan, ja lämmin syli, josta hän voisi hakea lohtua. Entä jos rakkauteni ei kestäisi? Entä jos joutuisin luopumaan lapsestani, koska en voisi antaa sille sitä kaikkea mitä hän ansaitsisi? Lapsen pitäminen olisi aivan liian kova riski. Itkin itseni uneen. Itkin itseni hereille. Painajaiset vainosivat minua joka yö. Eräänä aamuna, kun kyyneleet olivat viimeinkin ehtyneet, keräsin kaiken rohkeuteni ja päätin jatkaa elämääni lopullisen päätökseni vaatimalla tavalla.

Voisinpa siirtyä tuohon päivään uudelleen. Tekisin kaiken aivan eri tavalla. Minulla on niin suuri tarve hyvittää kaikki se paha mitä tein, vaikka hyvin itsekin tiedän, ettei se ole mitenkään mahdollista. Mennyttä ei saa takaisin. Minun on kestettävä tämä loputon syyllisyys. Tyhjyys, joka minua vainoaa, on ystäväni. Olen murhaaja. Olen riistänyt ihmiseltä hengen. Ehkä minun pitäisi ilmoittautua poliisille ja pyytää tuomiota teostani. Vaan mitä he tekisivät. He taputtaisivat olalleni ja sanoisivat: "Kyllä se siitä paranee. Elämä jatkuu". He ovat väärässä, täysin väärässä. Se ei parane ja se ei jatku. Miten elämäni voisi jatkua, kun jätin sen kesken? En saa siltä rauhaa. En ennen kuin pääsen elämäni luo takaisin.

Katselin ympärilleni. Valkoista. Valkoista joka puolella. Tunsin voivani pahoin. Tahdoin pois. Oli kuin olisin herännyt painajaiseen. Oloni oli tyhjä. En tajunnut tapahtunutta. Huoneeseen saapui valkopukuinen nainen. Hän kysyi vointiani, mutten sanonut hänelle mitään. Olin niin sekaisin kaikesta. Tajusin olevani sairaalassa, mutta kaiken muun olin kai sulkenut mielestäni. Hoitaja käveli luokseni ja sanoi:"Nukutus saattaa tehdä sinut hieman pahoinvoivaksi, ja se saattaa jatkua tämän ja seuraavan päivän ajan." "Mitä minulle on tehty?" kysyin käheällä äänelläni. Hoitaja kertoi minulle kaiken. Aloin vihata itseäni. Tunsin itseni saastaiseksi, enkä olisi halunnut elää. Olin siis todella tehnyt sen. Raskaudenkeskeytys. Sehän on vain sana, josta koulussa aina puhuttiin. Ei se minua koske. En minä voisi koskaan sellaista tehdä, en omalle lapselleni. Hoitajalla oli huono huumorintaju. Minähän rakastin omaa lastani, kuinka olisin voinut tehdä hänelle jotain sellaista? Muisti alkoi palailla. Jokaisen muistikuvan kohdalla vihasin itseäni yhä enemmän ja enemmän. Kun vihdoin viimein pääsin pois sairaalasta, itsevihani oli noussut siihen, että olin hypätä matkan varrella olevalta sillalta alas.

Miksen vain hypännyt ja jättänyt maailmaa taakseni? Kaikki olisi ollut paljon helpompaa. Nyt saan taistella itseäni, vihaani ja kylmää maailmaa vastaan ihan yksin. Ilman tuota kultaista elämääni, kaikki tuntuu menettävän merkityksensä. Muistot repivät sydäntäni pieniin osiin. Sydämeni ehjäksi saaminen ei ole mahdollista. Itku ahdistaa kurkussani, mutten häpeä sitä enää. Annan tunteitteni purkautua vuolaasti. Ilman tiettyä syytä otan pöydälle laskemani paperiveitsen ja teen ratkaisuni. Hitaasti näen elämäni kasvojen ilmestyvän eteeni, ja sisäinen rauha valtaa minut.