Atopia

Tuomo Jäntti

Minä olin väsynyt, talvi oli tullut taas ja minä olin katsellut television syvänsiniseen koko päivän tekemättä tai edes ajattelematta mitään muuta. Kohotin lasin huulilleni ja mehu oli melko viileää vielä, tuntui mahdottomalta uskoa kuinka hyvää se teki valuessaan suuhuni, kuinka hyvältä se maistui. Jääpaloista ei ollut paljoakaan jäljellä, aikaa oli kulunut sillä valin kun olin ajelehtinut ajatuksissani suunnasta toiseen. Ojensin sormeni suoriksi ja lasi putosi lattialle muttei mennyt rikki. Olin siirtynyt olohuoneen ikkunan eteen katselemaan ulkona leijailevaa lunta, jotkut hiutaleet putosivat alas, jotkut nousivat ylöspäin, useimmat kulkivat päämäärättömästi edestakaisin. Iho alkoi silmäkulmissani jo kuivua, painoin otsani viileää ikkunalasia vasten ja toivoin nukkuvani vaikka tiesin etten voinut nukkua, en ollut voinut nukkua kunnolla aikoihin. Unet olivat menneet pois. En osannut ajatella selkeästi enää, se seurasi siitä ettei minulla enää öisin ollut mitään kaunista mihin olisin voinut palata. Ei ollut enää mitään kirjoitettavaa seuraavana päivänä. Pimeä oli jo viikkokausien ajan tullut päivä päivältä myöhemmin, mutta nyt se saapui aikaisin taas, lumen mukana. Aurinko olisi tehnyt hyvää, olisin halunnut ajatella sen olevan tulossa takaisin mutta en uskaltanut tehdä edes sitä, koska en halunnut antaa itselleni valheellista toivoa tulevasta. Käsivarsieni iho höyrysi, mutta kuivui kuitenkin kovaa vauhtia. Mieleni teki mennä välittömästi uudestaan suihkuun, ottaa vielä edellistäkin pidempi ja kuumempi, mutta enemmän se olisi haittaa tehnyt kuin hyvää, enkä halunnut ottaa kipulääkkeitä ellei se ollut aivan välttämätöntä. En ole koskaan halunnut elää pillereiden voimalla ja sivuvaikutukset kyllä tiesin.

Minä muistan sen ajan jolloin kyyneleeni eivät vielä jättäneet poskiini uria. Useimmat niistä vuosista nukuin ja toivoin että kaikki olisi herätessäni ollut paremmin. Silloin myöhäisen talven tullessa en enää jaksanut, minusta oli toivo kadonnut. Hieroin silmääni joka tuntui turvonneen jo hieman kiinni. Kuiva iho rahisi ja kappaleita siitä leijaili lattialle. Olohuoneen valo lepatti yhtä aikaa takaani kuuluvan risahduksen kanssa. Käännyin ympäri ja näin kuinka muovinen tapetti rakoili ja kellastui ja sai koko huoneiston muistuttamaan luolaa. Vesi valui sisälle, mutta vaikkei se näyttänyt vaaralliselta minä tiesin että se oli myrkkyä. Viimeisen vuoden ajan vesi oli ollut minulle vihollinen. Aluksi vain kiusa, sitten ongelma ja lopulta rakastettu vihollinen, sellainen jota ikävöi mutta jonka kiroaa joka kerta, jokaisen lyhyenkin kosketuksen, kuin pikaisen suudelman, jälkeen minä vielä nykyäänkin kiroan heikkouttani ja sitä kuinka paljon kaikesta huolimatta vettä tarvitsen.

Kaulan iho tuntui sanomalehtipaperilta eikä minulla ollut enää mitään mahdollisuutta auttaa asiaa. Missä minä olin ollut silloin kun kaikki oli alkanut, missä olin ollut aivan ensimmäisellä hetkellä? Muistan valkoisen muovisen mukini jossa oli greippimehua jonka pelkäsin polttaneen huuleni karrelle koska sen juominen kirveli. Muistan hiljaiset epäluuloiset katseet jotka näyttivät pyytävän että menisin pois, ettei kenenkään tarvitsisi huolehtia siitä mitä minulle kaikesta päätellen oli tapahtumassa. Suuria nahankappaleita irtosi huulistani ja käsivarret näyttivät rikki kynsityiltä. Se oli ennen kuin silmäni alkoivat turvota, silloin olin jo kotona, makasin avuttomana sohvalla märkä kylmä kääre kasvojeni peittona. Olin lähtenyt koska en kestänyt sitä toivotonta rauhattomuutta joka sai alkunsa siitä ettei kukaan tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä ja miksi. Päivät olivat pitkiä silloin. Minä kytkin virran tietokoneeseeni joka oli toiminut pitkään vain pelkkänä alustana jatkuvasti kasvavalle pölykokoelmalle, ja istuin sen ääressä koska minulla ei ollut enää muutakaan paikkaa minne mennä. Kirjoitin kertomuksen geenihedelmästä. Siinä tiedemies onnistuu löytämään ihmisen DNA-ketjusta geenin joka määrittelee omistajansa paikan ajassa. Muuttamalla sitä geeniä - tai haukkaamalla geenihedelmää kuten tuo tiedemies asian ilmaisi - ihminen kykenee liikkumaan ajasta toiseen, sukeltelemaan siihen suuntaan mihin mieli tekee. Ehkä halusin sanoa jotain kertomukseni avulla, mutta ne asiat ovat nyt jääneet tomukerroksen alle. Olen alkanut pelätä tiettyjen asioiden kohtaamista, väkisinkin tässä tilanteessa alkaa katsella maailmaa eri tavalla.

Siinä ikkunan edessä seistessäni minä suljin silmäni ja kuvittelin olevani vanha mies. Näin ettei otsani painunutkaan kylmää lasia vasten, vaan viileänsinistä taivasta joka oli loputtomana edessäni kun makasin selälläni päättymättömällä vihreällä nurmikentällä. Linnut lensivät kasvojeni yli kiinnittämättä minuun huomiota, koska minä en ollut mitään erikoista, vain yksi monista. Ihoni oli uurteinen ja ahavoitunut, ehkä olin ollut nuorena merimies, tai asunut meren rannalla ainakin. Siellä minä en kärsinyt siitä mikä olin, koska se ei ollut mitään muuta kuin tapahtumien luonnollinen jatke. Tiesin ettei sen olisi tarvinnut olla vaikeaa, mutta minä tein itse siitä mahdottomuuden. Itsesääli on pirullinen ase jos sen päästää villiintymään. Minulla oli kädessäni kristalli jonka ympärille puristin kuivia sormiani vaikka olin jo kauan tiennyt ettei mitään tapahtuisi kuitenkaan. Lumi kieppui ulkona mielipuolisena pyörteenä, mutta se pyörre ei ottanut minua mukaansa vaikka puristin kristallia niin lujaa kuin kykenin ja toivoin ja rukoilin herääväni pitkästä unesta.

Minä olin yhtenä jouluna esiintynyt näytelmässä jossa erilaiset epäonniset ihmiset päätyvät samaan paikkaan ja erilaisten epäonnisten sattumien seurauksena löytävät kukin tykönään joulurauhan. Päästin kristallin putoamaan lattialle kyljellään lojuvan juomalasin viereen ja katsoin kuinka kinokset ulkona kasvoivat aivan kuin joulu olisi ollut tulossa taas. Se ei olisi ollut lainkaan yllättävää, onnistuin hymyilemäänkin hiukan kun ajattelin että se olisi juuri sellainen temppu johon voisin kuvitella joulun kykenevän, iskeä odottamatta keskelle kevättä. Hätääntyneinä ihmiset ryntäisivät ostoksille, joululaulut kaivettaisiin esiin varastoista ja koristeet ripusteltaisiin katuvaloihin ennätysvauhtia. Juotaisiin glögiä ja jaettaisiin lahjoja eikä kukaan tuntuisi täysin varmasti tietävän miksi. Silloin ei tarvitsisi esittää näytelmiä koska se olisi kaikki yhtä teatteria, pieniä kohtauksia suuressa farssissa. Ajattelin että minullakin olisi varmasti rooli siellä jossain. Minua alkoi janottaa taas ja heikotuksen aalto pyyhkäisi ylitseni. Katsoin ympärilleni huoneessa mutta siellä ei ollut mitään erityisen kiinnostavaa, oman elämäni jäljet näyttivät pinoiksi kasatuilta esineiltä ilman syvempää tarkoitusta. Olisin varmaan näyttänyt henkisestikin vialliselta jollei mielikuvitukseni olisi kuollut vain vähän sen jälkeen kun ruumiini alkoi kuolla. Punaisten verhojen takana oli ikkunalasi ja sen takana pitkä matka alas kadulle joka alkoi illan hämärtyessä peittyä lumella. Aina joskus mielessä käy sellaisia ajatuksia, joita ei tee mieli sanoa ääneen, silloinkin kävi. Minä katsoin ikkunasta alas ja melkein tunsin viiman. Kumarruin ja nostin lasin lattialta, minulla oli todella jano ja täytyi hakea lisää mehua, suloista, kylmää mehua.

Ehkä siinä vaiheessa iltaa pääsin lopulta siihen tilaan mihin olin odottanut pääseväni jo pitkään. Enhän minä todella halunnut rypeä itsesäälissä sillä tavoin, yksinäisyydessä, sairaan kehon sisällä vain seinät juttukavereina. Ehkä se oli jonkinlaista ajankulua. Olihan minulla tietenkin unia ikävä, vaikka valehtelinkin itselleni siinä kun väitin etten enää nähnyt niitä, minä vain en muistanut niitä enää. Jokainen aamu oli pumpuliin pakattu ja pehmeyteen ei jää jälkiä. Joka aamu minä vain heräsin ja katsoin kattoa ja tunsin kuinka käsivarsia kirveli ja sieltä täältä muualtakin poltti mistä iho oli sattunut menemään rikki. Kun palasin olohuoneeseen täysi lasi kädessäni valo välähti punaisen verhon takana ja minä valahdin autuaan tiedottomaan tilaan koska minä olin vihdoinkin saanut sen mitä olin koko päivän odottanut niin innokkaasti etten ollut uskaltanut edes ajatella sitä ettei se pelästyisi ja menisi pois. Astuin eteenpäin.

"Selvästi kiusaantuneina he nousivat kolmanteen kerrokseen, tietämättä täysin tarkkaan miksi olivat ja mitä tekivät siellä. Käryn haju tuli portaikossa vastaan toisen kerroksen kohdalla, itse huoneisto oli musta ja palanut ja ihmiset siellä olivat kovin keinotekoisia. Muoviset tuolit hehkuivat kuumempina kuin kiuaskivet ja niiden päällä he näkivät kasoittain räsymattoja. Se oli huono merkki. Usva oli laskeutunut kaupunkiin sinä yönä, eikä se heidän edestään väistynyt edes liekinheittimellä. Jones tunsi kylmän käden vatsansa ympärillä jo aamulla ja oli kuollut iltapäivään mennessä."

Niin lyhyessä ajassa minua ei ollut tempaistu mukaan koskaan ennen. Tiesin ettei usva tehnyt minun iholleni hyvää, mutta sillä kertaa minä todella halusin kestää sen. Siinä kaupungissa ei ollut valoa, eivätkä ihmiset jättäneet kulkiessaan varjoa. Rappukäytäväkin oli hämärä, savua ei nähnyt mutta sen haistoi ja jonon perimmäisenä kulkiessani minä tiesin olevani oikeassa paikassa. Silti jokin asia tuntui unohtuneen. Ulkoa ei kuulunut ääniä, ehkä sumu nielaisi ne kaikki. Ajattelin että minun olisi pitänyt tietää jotain linnoituksesta.

"Palatkaamme räsymattoihin. Se että niitä oli pitkin kytevää huoneistoa oli jo huolestuttavaa, mutta että niinkin pian itse roihuamisvaiheen jälkeen, se todella pelotti. Jones olisi kironnut jos olisi nähnyt sen, jos olisi saanut katseensa irti paikalla olevista ihmisistä. Haaskalinnut, hän olisi sanonut heille, vaikka eihän heillä usvan vuoksi ollut muutakaan paikkaa minne mennä."

Huoneistoon kerääntyneiden keinotekoiset katseet kiehtoivat minua. En ollut koskaan ennen nähnyt sellaisia, vaikka olin siinä kaupungissa käynyt ennenkin. En vain ollut koskaan käynyt niin syvällä. Kiertelin heidän ympärillään ja katselin heitä, mutta vaikka katseet seurasivatkin minua ne tekivät niin vain tavan vuoksi, ei niitä todella kiinnostanut se mikä olin tai mitä tein. En tajunnut räsymattojen merkitystä, vaikka toisaalta en hämmästellytkään niitä. Olin jo alkanut sopeutua, sekin kävi sillä kertaa nopeasti.

"Portaita pitkin kantautui huoneistoon sireenin ääni. Jonnekin linnoituksen sisälle oli ilmestynyt pommi, eikä heistä kenestäkään ollut siihen työhön ilman Jonesia. Lämpötila kaupungissa alkoi laskea koska linnoitusta ei enää uskallettu pitää käynnissä. Pimeys ja pakkanen saivat katuvalot vapisemaan ja paikoin usva tiivistyi nesteeksi, vaarattoman näköiseksi myrkyksi jota illan tullessa tulvi kaduilla. Muutama sitä maistanut joutui sairaalaan mutta heitä ei voitu pelastaa.

"He kantoivat matot päämajaansa joka oli kylmempi kuin kaupungin muut rakennukset, koska se ei ollut suorassa yhteydessä linnoitukseen. Abraham soluttautui matkan aikana kapinallisen puhelinyhtiön riveihin, eikä hänestä kuultu enää koskaan, vaikkakin hän esiintyi monessa kyseisen yhtiön tekopirteässä tv-mainoksessa myöhemmin."

Niin pienestä hetkestä sai alkunsa uskomattoman intensiivinen tulva, oli kuin olisin työntänyt sormeni pistokkeeseen jonka kautta minulle syötettiin rajattomasti kaikkea. Huomasin menettäneeni todella paljon sillä välin kun olin ollut poissa, asiat olivat muuttuneet mutta kotihan on muuttuneenakin koti. Hetken aikaa lensin kohti lattiaa ennen kuin tajusin että se vain tuntui siltä, en ollut iskeytymässä minnekään, päässäni vain heilahti. Pudotessani Louis ja Emile tulivat minua vastaan, he kuulostivat vilpittömiltä sanoessaan että näytin paremmalta kuin edellisellä kerralla. En väittänyt vastaan koska en voinut puhua, hengästytti ja pysähdyin niin pieneksi hetkeksi että silloin kun olisin saanut suuni auki olisin jo ollut toisaalla, lähellä linnoitusta sinä samana aamuna.

"Abraham oli kärsinyt rakenteellisia vaurioita mutta ne eivät estäneet häntä työskentelemästä. Aamuauringossa linnoitus näytti aina kauniimmalta kuin yleensä ja hän tuntui juttelevan sen seinien mustalle marmorille odotellessaan muita. He näkivät hänen katseensa tarkentuneen väärälle etäisyydelle mutta eivät sanoneet sitä ääneen koska jos se ei haitannut Abrahamia sen ei pitänyt haitata heitä. Jones ei puhunut paljoa, hänellä oli kylmä mutta toiset eivät tienneet kuinka kylmä."

Ja sitten muutkin olivat kerääntyneet ympärilleni, näin heidät ensin hämärästi, mutta hitaasti aloin ymmärtää että oli käynyt juuri se jota olin aina pelännyt, koko tiimi oli tullut paikalle juuri silloin kun minä olin käymässä kotona. Olin hurjassa pyörteessä, viivat eivät pysähtyneet hetkeksikään eikä missään minun ympärilläni ollut mitään kiinteää johon olisi voinut kohdistaa katseensa. Korvissani humisi ja ujelsi yhtä aikaa, kaupungin äänet puskivat esiin ja minä yritin samalla työntää niitä pois koska en halunnut että muut olivat siellä tietämättä mitä tapahtui. Heille minä en kiitänyt, heille minä olin keskellä olohuoneen lattiaa, kumarassa, kuin vatsakipujen kourissa, ehkä hitaasti keinuen. Kuulin Jungon äänen kun se sekoittui Abrahamin puheeseen ja yhden kauhistuttavan hetken ajan en tiennyt kumpi puhui enkä sitä kumpi oli kummassa paikassa, tai edes oliko niitä paikkoja. Kummallisia katkelmia, puolivalmiita sanoja ja ajatuksenpätkiä. Yritin vastata vaikken tiennytkään mihin, mutta olin oppinut että Jungolle piti vastata, koska hän ei alkuunkaan pitänyt hiljaisuudesta. Vieläkään en silti saanut sanottua mitään, vauhti oli liian kova, tai ehkä sanoinkin, ehkä jopa huusin mikä ei olisi ollut kovin hyvä juttu sekään, mutta ulina oli liian kova enkä kuullut omaa ääntäni sen alta.

Minä todella yritin, se siinä kai oli kaikkein hirveintä loppujen lopuksi. Yritin päästä eroon kaupungista ja linnoituksesta, palavista huoneistoista ja kaikesta muusta sellaisesta mitä olin toivonut koko sydämestäni vain hetkeä aikaisemmin. Tiimi sattui tulemaan paikalle ja minusta tuntui kuin minut olisi yllätetty masturboimasta. Halusin sulkea kaiken pois, koska se kaikki oli minun eikä kuulunut tiimille, ei etenkään Jungolle. Tiimin edessä minun tuli aina näyttää siltä miltä minun odotettiinkin näyttävän, fyysisesti rapistuvalta mutta epätietoisen toiveikkaalta nuorelta mieheltä joka sydämessään ymmärsi ettei mahdollisuuksia enää ollut mutta joka jaksoi kuitenkin pitää yllä onnellisuuden kulissia. Jos tiimi huomasi epäselvyyksiä se veti rahoituksen pois, sen minä tiesin koska niin oli käynyt monille. En tietenkään koskaan tavannut ketään kohtalotoveriani, mutta meillä oli tapamme keskustella. Kuulin huhupuheita ja näin kirjoituksia, tiimikään ei ollut onnistunut vaientamaan niitä jotka todella halusivat puhua. Eihän meistä kukaan tosissaan vihannut Jungoa, me tiesimme että hän oli menettänyt sairaudelle ensin pikkuveljensä, sitten serkkunsa ja lopuksi vaimonsa. Me vihasimme sitä mikä hänen aloittamastaan hyvästä oli kuukausien ja vuosien kuluessa muodostunut koska hän ei enää tosissaan välittänyt asiastaan. Hänen sydämensä ei ollut mukana, monet keskustelut oli käyty miettien oliko se koskaan ollut.

Lopulta pyörre hellitti. Yhtäkkiä minä vain seisoin paikallani ja tuijotin huoneen nurkkaan aivan kuin olisin koko ajan tehnyt niin. Todennäköisesti olinkin, minua ei huimannut ollenkaan vaikka sellaisen kieputuksen jälkeen jonka koin olisi kyllä pitänyt. Uskalsin kohottaa katsettani ja näin heidät kaikki siellä, omassa olohuoneessani jonne minut oli kerran kannettu myrskyltä turvaan ja joka todellisuudessa ei ollut sen enempää yksityinen kuin poliisiaseman juoppoputka. Louis ja Emile katsoivat minua varovaisesti, he seisoivat rinnakkain kirjoituspöytäni vieressä eivätkä vaikuttaneet kiinnostuneelta mistään muusta kuin minusta. Oscar nojasi ovenpieleen ja näytti katselevan jonkun liikkuvan keittiössä, se oli todennäköisesti Michael. Sylvie ja Shikeo istuivat sohvalla ja Jungo oli kyykistyneenä ikkunan eteen, hän oli poiminut maasta kristallin ja tutki sitä kasvoillaan ilme joka näytti yhtä paljon vihamieliseltä kuin uteliaalta.

Ihmettelin miksei kukaan sanonut minulle mitään, mutta sitten tajusin että olin ainoa jolle tilanne oli muuttunut. Muut olivat nähneet minun seisovan siinä samassa paikassa samassa asennossa koko ajan, vain itse olin taistellut itseni ulos kaupungista ja irti pyörteestä, takaisin siihen polttavaan todellisuuteen josta olin lähtenyt. Louis sanoi jotain Emilelle, joka naurahti. Korvissani soi edelleen sen verran etten ollut aivan varma kuulemastani, mutta minusta tuntui että lauseessa oli sana "luola". Huomasin käsieni olevan ohimoillani, ja laskin ne alas samalla kun suoristauduin siitä puolikumarasta asennosta jossa seisoin.

-Olisiko sinulla jotain kerrottavaa meille, Shikeo kysyi kun huomasi minun palanneen ainakin osittain takaisin. Olin pukeutuneena punaisiin pyjamanhousuihin ja vihreään kylpytakkiin, ja jos paikalla olisi ollut muita kuin tiimin jäseniä olisin varmasti hävennyt paitsi vaatetustani myös sitä että sairas ihoni oli kaikkien nähtävillä. Mutta tiimi ei tietenkään välittänyt, sen vuoksihan he siellä olivat. Eivät minun vuokseni, sairauteni vuoksi. Yritin näyttää uhkaavalta mutta ei se tietenkään toiminut, minä olin niin selvästi altavastaajan asemassa kuin vain on mahdollista olla. Sikäli kun tiimi sai päättää, ja sehän nimenomaan sai, minulla ei ollut sen paremmin sananvaltaa kuin oikeuksiakaan. Minä olin tiimitoiminnan osakas, ja tiimi piti hyvää huolta sairaudestani, antoi minulle mahdollisuuden hyvään ja rikkaaseen elämään, siis rikkaaseen tiimin kontrolloimaan elämään.

-Ethän sinä käytä huumeita, Shikeo jatkoi. Pudistin päätäni ja mietin miksi olisin käyttänyt huumeita ja mistä olisin niitä saanut. Michael oli ilmestynyt keittiön ovelle Oscarin viereen ja he molemmat katsoivat minua, koko tiimi katsoi nyt minua paitsi tietysti Jungo, joka katsoi sisälle kristalliin aivan kuin olisi nähnyt siellä liikettä ja oli kuin ei olisi kuullut Shikeon sanovan yhtään mitään. Toivoin että tarkastuskäynti olisi ollut ohi nopeasti, mutta se oli yhtä turhaa kuin toivoa aurinkoa esiin sen pimenevän kevättalven keskeltä. Halusin mennä nukkumaan, koska nukkuessa ei satu, polttava kutina ei koskaan pääse uniin asti. Nukkuessa olo on yleensä viileä ja silloin minä todella kaipasin johonkin viileään paikkaan. En kyennyt katsomaan suoraan ketään heistä, katseeni harhaili ympäri asuntoa ja huomasin että juomalasini oli taas lattialla, se makasi lähellä Oscaria luikerrellen kuin olisi ollut elävä olento ja sen vieressä oli lätäköllinen mehua. Ymmärsin yhtäkkiä ettei tilanteeni näyttänyt ollenkaan hyvältä, ja ettei tarkastuskäynti sillä kerralla olisi alkuunkaan sellainen kuin aikaisemmat. Tiesin että se saattaisi jopa pahimmassa tapauksessa olla viimeinen.

Edellisenä syksynä olin lukenut novellin nimeltä Turhalilja, se oli osunut eteeni keskeltä halpaa kioskiscifiä sisältävää kokoelmaa, jonka olin tiimin kautta onnistunut ajankulukseni saamaan. Muistan kuinka luin sitä vesisateen ja tuulen kolistellessa ikkunoita ja minä tunsin olevani muualla, se oli ollut kuin pään sisällä otettu askel. Minä astuin sanojen läpi siihen maailmaan josta novelli kertoi ja kun palasin ymmärsin että minulla oli mahdollisuus. Minun turtunut ajatusmaailmani heräsi ja tiesin ettei tiimi ehkä sittenkään ollut kaikkivoipa. Turhalilja palasi mieleeni kun katsoin Shikeon ilmettä, hän näytti käärmeeltä joka valmistautuu iskemään myrkkyhampaat syvälle uhriinsa. Minun olisi pitänyt tajuta olla varovaisempi, olin joutunut uhrin asemaan, ja yksikin väärä liike tai epäsopiva sana riitti tappamaan minut. Silmäkulmassani näin kuinka Oscar kumartui ja poimi lasin lattialta, se tapahtui kuin hidastetussa elokuvassa ja saattoi olla tarkoituksellista.

-Sinun juomalasisi oli lattialla, hän sanoi. En kääntynyt katsomaan, koska en uskaltanut irrottaa katsettani Shikeosta. Odotin pienen kukkasen, turhaliljan, ponnahtavan esiin hänen otsastaan minä hetkenä tahansa. Ilma huoneessa pysähtyi kun kaikki, paitsi ehkä Jungo, odottivat minun sanovan jotain. Ja sitten keskittymiskykyni oli päässyt herpaantumaan juuri sen verran että minut kiskaistiin takaisin, yhtenä hetkenä olin olohuoneessani, seuraavana kaupungissa.

"Linnoituksen käyttöönotto vei aikaa kauemmin kuin kertaakaan aikaisemmin. Pommi oli piilotettu hyvin, se oli kätketty lähes molekyylitasolle asti paikan itäpuoleisiin tukirakenteisiin ja kun he lopulta saivat sen neutralisoitua oli taas tullut ilta. Usva, joka oli ensin leijunut kaupungin yllä ja sitten tulvinut kaduilla oli nyt jäätynyt ja kadut muistuttivat luistinratoja sillä erolla että näiden ratojen alla näkyi paikoilleen jähmettyneitä kodittomia, joiden sen öinen leposija oli muuttunut viimeiseksi kun linnoitus ei ollut ollut käynnissä pitämässä pakkasta poissa.

"Jonesin kuva otettiin pois seinältä ilman sen suurempia seremonioita ja hänen nimensä siirrettiin tietokannasta toiseen, yhdeksi monista. Useimmat heistä olivat sitä mieltä että hän olisi ansainnut enemmän, koska tietyistä asennevaikeuksistaan huolimatta hän oli ollut kunnon mies ja oli tehnyt paljon kaupungin hyväksi. Mutta päämajassa ei ollut tilaa vainajille."

Taas äänet kantautuivat luokseni erilaisten rajojen takaa. Kuulin kuinka räkäinen miesääni lauloi radiossa "beibi beibi olen fucking great" jonka jälkeen vastaanotin kääntyi toiselle taajuudelle ja ehkä jotakuinkin niihin aikoihin aloin unohtaa Jungon ja kumppaneiden olemassaolon. Olihan sentään kulunut useita vuosisatoja linnoitukseen asetetusta pommista, Jonesin kuolemasta, myrkyllisestä usvasta ja kaikesta sellaisesta. Kaupunki jonka jäänteillä seisoin oli enää tomua autiomaassa, mutta linnoitus kohosi entisen kaltaisena, joskin harmaampana. Hiekka oli kerääntynyt seiniin ja syrjäyttänyt kiillon. Vain Shikeo oli jäänyt aiemmasta jäljelle, hän oli nyt muuttunut kokonaan käärmeeksi, ja hän oli jakaantunut niin moneksi että taivaanrantaan asti näin koko autiomaan kuhisevan käärmeitä joista jokaisen nimi oli Shikeo. Tiesin että olin vain kuvitellut sateen, se oli sellaista toiveajattelua jota jokainen alkaa harrastaa vaistomaisesti vietettyään yli puolet elämästään pelkän hiekan keskellä. Ehkä se oli ollut vain hiekkaa, joka Turhaliljaa lukiessani oli iskeytynyt ikkunoita vasten ja minä olin sen mielessäni muuttanut sateeksi koska novellissakin satoi ja lapsena sellaiset jutut alkavat helposti elää omaa elämäänsä. Hitaasti koko juttu alkoi aueta minulle. Tajusin asiat niin myöhään että itseänikin hymyilytti. Linnoituksen seinään oli joskus menneinä vuosikymmeninä maalattu paksulla keltaisella maalilla sanat "THE JUNG ONES". Yksi marmorinen levy oli joskus kauan sitten irronnut ja pudonnut maahan, mukanaan jättikokoisen graffitin kolme viimeistä kirjainta. The Jungo, minä ajattelin ja nauroin. Shikeot lähestyivät minua joka puolelta mutta minun ei tarvinnut pelätä niitä siitäkään huolimatta että niiden myrkky oli tappavampaa kuin novellissa Turhalilja esiintyneen kaupungin kaduilla vaellellut usva. Linnoituksen ympäristössä ei ollut mitään muutakaan juotavaa, joten minun oli joko pitänyt saada itseni immuuniksi myrkylle tai kuolla. Harjoitus teki tehtävänsä, aloitin pisaran tuhannesosasta ja viikottain lisäsin annostustani. Sinä päivänä kun toivoin viimeisen kerran omistavani kristallin ja graffitin sanat paljastivat todellisen merkityksensä minulle saatoin jo aivan huoletta napata minkä tahansa käärmeistä käteeni ja puristaa siitä myrkkyä kielelleni jos minua sattui janottamaan. Shikeot sähisivät minulle kuin pienet vihaiset ryömivät kissat.

Aurinko alkoi laskea läntisen käärmemeren taakse. Nuolaisin sormeani ja kun kohotin sen kohti kuihtuneita pilvenhaituvia tunsin kuinka pohjoisesta tuuli. Oli lähdettävä etelään päin, siellä odotti matala kallio jossa oli pieni luola joka suojasi minua pahimpien hiekkamyrskyjen ajan. Raavin kerroksen kuollutta ihoa pois kasvoiltani ja tuuli vei hituset mennessään. Vilkaisin linnoitusta taas viimeisen kerran, kuten joka päivä, sen umpeen muurattuja ikkunoita ja ovia. Kuten kaikkina päivinä jotka olivat olleet ennen sitä, minä mietin mitä salaisuuksia se kätki sisäänsä, miksi se oli pitänyt muurata umpeen ja oliko se tehty ennen vai jälkeen kaupungin tuhoutumisen. Myönnän että linnoituksesta oli kehittynyt minulle pakkomielle, mutta mitä muutakaan se olisi voinut olla? Se oli ainoa maamerkki viivasuorassa horisontissa joka yhdessä kuivan kuuman tuulen kanssa oli kaikkialla ympärilläni, eikä sen paksuja sileitä seiniä voinut sen paremmin kiivetä kuin läpäistäkään. Olin kuitenkin päässyt turhautumisvaiheen yli jo kauan ennen sitä päivää. Shikeotkin häiritsivät minua enemmän, linnoitukseen suhtauduin enää ihailevalla arvuuttelulla ja päättäväisellä kunnioituksella.

Luolan suuaukon eteen kiskoin yhden linnoituksen seinästä pudonneista marmorilevyistä ja siellä pimeässä istuin kuuntelemassa myrskyn ääniä. Jollain tavalla ne aina rauhoittivat minua, vaikka tiesinkin että jokainen myrsky veisi vielä asutetut kaupungit kauemmas minusta, ja ne rannat joissa vielä oli vettä kuivuivat vähän aina myrskyn aikana. Siellä pimeässä minun ei koskaan tarvinnut välittää sairaudestani. Ei sillä että se olisi muutenkaan kovin merkityksellistä ollut, koska muut ihmiset olivat poissa. Silti pelkäsin sitä mitä maailma minusta ajatteli. Luolassa ei ollut maailmaa, olin vain minä ja viileä kuiva ilma joka oli parempi kuin kuuma ja kuiva. Kaksi ikivanhaa hapertunutta luurankoa makasi nurkassa vierekkäin, olin pienenä poikana nimennyt ne isäni suureksi riemuksi, ne olivat Louis ja Emile. Se oli ennen kuin Suuri myrsky oli siirtänyt linnoituksen vierestä kulkevan tien kymmeniä kilometrejä etelämmäksi, mutta kuitenkin sen jälkeen kun paikka oli jo kietonut minut vastustamattomasti otteeseensa. Aina hiekkamyrskyn aikaan kuvittelin mielessäni mitä kaikkea oli tapahtunut niille jotka olivat jääneet kylään joka sijaitsi kuivuvassa poukamassa kotimereni rannalla. Kuvittelin heille kohtaloita, jotka todennäköisemmin ovat jääneet minun mielikuvitukseeni kuin todella tapahtuneet, mutta jotka eivät kuitenkaan koskaan olleet mahdottomia. Suosikkikuvitelmassani suuri karavaani saapui idästä viisaan kansan lähettämänä ja sen mukana matkustavilla oli lääke jolla sairaus oli mahdollista parantaa. Siinä kuvitelmassani yhdenkään lapsen ei enää tarvinnut nähdä kuinka hänen käsivarsiensa iho näytti keitetyltä lihalta aina aamuisin ja kuinka kosteus pusertui ulos suurina helmeilevinä pisaroina jotka tippuivat maahan joka oli pelkkää keltaista hiekkaa ja tomua. Siinä kuvitelmassani sairaille perustettiin koteja joissa he saivat levätä, joissa juotavaa ja lääkettä riitti aina. Myrskyn loppuun saakka minä aina näin kuvitelman niin terävinä kuvina mielessäni että se olisi hyvinkin voinut olla totta. Sitten ujellus päättyi, myrsky oli mennyt ohi ja yhtenä suurena pyörteenä taivaalta laskeutui uusi lauma käärmeitä joka saapui edellisten poislentäneiden Shikeoiden tilalle.

Sinä päivänä minä sain kuitenkin jotain enemmän kuin vain hetken itselleni ja mielikuvitukselleni. Kun nostin luolani suojalevyä näin maiseman muuttuneen, linnoituksen korkein torni oli mennyt poikki ja sen yläosa lojui kyljellään kuolleessa hiekassa. Näin maan olevan tornin katkenneen pään ympärillä tummemman keltaista kuin muualla, ja kesti aikansa ennen kuin tajusin hiekan olevan märkää. Pystyyn jääneen torninpuolikkaan rosoisten reunojen yli virtasi vettä kuin pienestä putouksesta, alaspäin valuessaan se pesi vuosisatojen tomun pois ja hitaasti linnoituksen seinät alkoivat taas kiiltää niin kuin olin nähnyt niiden historiassa kiiltävän. Ajattelin että Jones olisi ollut ylpeä jos olisi tiennyt linnoituksen viimeisenä tehtävänään toimivan vesivarastona keskellä kuivuutta. Mitä merkitystä oli sillä ettei ollut ketään tai mitään kasteltavaa? Vesi puhdisti autiomaan synnit, jokainen kosteaan hiekkaan koskeva Shikeo kuoli räsähtäen kuin sähköiskun saaneena ja korkealle katkenneen tornin yläpuolelle alkoi kerääntyä pallomainen valkoinen usvapilvi. Silloin minä tunsin kylmän kouran ensimmäistä kertaa ympärilläni, ja kertaakaan taakseni katsomatta lähdin juoksemaan etelään päin, kunnes lopulta kolme päivää myöhemmin saavuin kylään, jonka asukkaista en tuntenut enää ketään. Kaksi tuntia minun jälkeeni pilvet tulivat, mutta en jaksanut juosta kauemmas. Tajuttomuuden rajoilla minut oli nostettu pieneen mökkiin jonka punaisten verhojen takaa katselin kuinka varjo lankesi pienten talojen ylle ja sitten alkoi sataa lunta. Talvi tuli aivan kuten Turhalilja oli ennustanut, ja kun lumisade viimein loppui, olin jo sopeutunut uuteen kotiini. Huoneessani oli lämmintä ja siistiä, kevätkin saapui lopulta. Ei tarvinnut kuin odottaa.

Copyright (c) 2000 Tuomo Jäntti. All rights reserved.

palautetta novellista