Aina-Paatoksella

Angina Pasanen

I

Astuin sisälle siihen juuri sopivaan kahvilaan, siihen riittävän hämärään ja rauhalliseen paikkaan, jossa tupakointi on sallittua mutta jossa savu ei kuitenkaan koskaan kirvele silmiä. Siellä on hyvää kahvia ja halpoja leivonnaisia, muttei kuitenkaan koskaan tungosta. Vaikka se sijaitsee aivan kaupungin keskustassa, ihan siinä nurkan takana.

Pitkään minun ei tarvinnut ympärilleni vilkuilla kun jo loikkasi näköpiiriini ystäväni Aina-Iloinen, huokuen positiivisuutta ja elämänviisautta. Varmasti koko kahvilan asiakaskunta tunsi lämmön joka tuon miehen kasvoilta tihkui, jokainen olisi halunnut olla minun sijassani kun istahdin häntä vastapäätä samaan pieneen pöytään ja hymyilin tervehdykseksi. Mutta mikä tuo minun kasvojeni vääristymä oikein oli, hymyksikö sitä nimitin? Katsokaa Aina-Iloista, noita syviä juovia silmäkulmissa ja leveitä huulia, väitättekö vielä minun hymyilevän?

Helpolla hän ei minua koskaan päästä, tämäkin täydellinen ilta kului jatkuvassa itsehillinnän piinassa. Hymyile, tyttöseni, hymyile, vaikket tunnekaan olevasi läheskään niin vahva kuin esität. Mitä muuta voin tehdä, enhän toki mitään. Jos haluan Aina-Iloisen suosioon, on minun tultava enemmän hänen kaltaisekseen. Minun on osattavaa nauraa itselleni, minun on rakastettava tyyneyttä ja kärsivällisyyttä, minun on ymmärrettävä kaiken ympäröivän kauneus ja löydettävä luonnosta sen viisaus, kaikki tämä, ennen kuin voin pyytää häneltä mitään. Katson hänen kasvojaan kivuliain silmin, repien itsestäni irti kaiken kärsivällisyyden ja yrittäen parhaani mukaan nauttia siitä tuskasta ja kaipauksesta joka minua rakastaa.

Kahden kesken hänen kanssaan vietetyn illan jälkeen olin veitsenterällä, niin loputtoman tyytyväinen itseeni, onnistuinhan olemaan rauhallinen, onnistuin olemaan kärsivällinen, onnistuin olemaan sitä mitä hän vain voi haluta. Sain puhua hänen kanssaan oikeista, viisaista asioista. Kuulla hänen mielipiteensä, jotka poikkeuksetta olivat edellä omiani, jotka kertoivat aina uuden, älykkäämmän ja sydämellisemmän näkökulman. Viisas mies! Ja minulla oli onni tuntea hänet. Mutta kuinka väsynyt minä olinkaan, kulunut ja raahattu rajoilleni asti.

II

Ihanassa, pirullisessa sateessa on suunnattoman tyydyttävää laahustaa, tai kuten nyt, istua kadunvarren penkillä ja katsella ylimielisesti ohi juoksentelevia ihmisiä sateenvarjoineen. Nyt, kun aivan sattumalta viereeni istahti ystäväni Aina-Synkkä, kaikki tämä ihmisyydestä eristäytyminen pääsi lähelle teoreettista maksimiarvoaan. Hänen vettä valuvat mustat hiuksensa ja kosteudesta ulvova pitkä kiiltävänmusta nahkatakkinsa julistivat sekopäistä raivoa ympäröiviä muurahaisia kohtaan, ja tästä kaikesta tietoisena istuimme paikallamme koko iltapäivän pilkaten hiljaa toisillemme ohikulkijoita.

Miten tyytyväinen voinkaan olla häneen, mieheen, joka ymmärtää jokaisen mielenliikahdukseni ja tukee omalla peräänantamattomalla pessimismillään omia aggressioitani. Hän antaa minulle luvan ja mahdollisuuden olla oma vihainen itseni, vielä hiukan liioitellakin. Niin täydellinen yhteisymmärrys meidän välillämme vallitsee, se ulottuu jokaiseen elämänalueeseen, musiikkiin kirjallisuuteen elokuviin kuviin ruokiin vaatteisiin sanoihin ilmeisiin... vain hänen kanssaan voin käpertyä kyynisyyteen, pitää kädestä kiinni ja kaikessa rauhassa turvallisesti vihata jokaista muuta.

III

Makasin sängylläni, stereot pauhasivat ailahtelevaa musiikkia ja minä keskitin voimani tietoisuuteni laajentamiseen. Kun en ole kenenkään seurassa, en ole myöskään niin yksin. En ole pakotetun kärsivällinen enkä liioitellun aggressiivinen. Minä keskustelen.

"Luuletko tosiaan kykeneväsi luomaan oman pääsi sisälle oman yksityisen maailmasi? Luuletko siihen ikinä uskovasi? Etkö näe kuinka naurettavaa pakenemista, lapsellista kyynisyyttä se on?" Aina-Iloinen huudahti.

"Minä pakenen, eikö olekin naurettavaa, totta kai minä sen tiedän. Enhän minä muuta halua kuin että sinä ottaisit minut kiinni, keskeyttäisit hengästyneen juoksuni ja nauraisit yritykseni tyhjiksi", toivoin vastaavani.

"Odotatko sinä ihmisiltä jotain? Etkö ole vielä oppinut pettyväsi joka kerta? Katso nyt tuota elämää, tuntuuko sinusta kuin olisit osa sitä? Koetko kaiken tämän kodiksesi? Tunnen sinut paremmin", Aina-Synkkä haastoi.

"En minä halua keneltäkään enää mitään, tiedän sellaisen turhaksi. Kukaan ei ole minulle mitään velkaa enkä minä kenellekään, eikä tapana ole antaa ansaitsemattomia lahjoja. Koti on typerä käsite ja tiedän että tunnet minut, kukaan muu kuin sinä ei voisi ikinä sanoa noin", uskoin vastaavani.

Kuva alkoi voimistua, ja tunnistin viimein nurmikon ja nämä kaksi ystävääni vieressäni. Vetäydyin pois keskustelusta ja jäin tarkkailemaan. Kuuntelin kahta kovin erilaista ihmistä, luontevasti puhelemassa. En voinut muuta kuin nauraa ääneen. Synkkää ja mahtipontista, minä ymmärrän, minä ymmärrän! Minä ajattelin juuri kuten hän. Samalla puristin kättäni nyrkkiin ja koetin malttaa olla ojentamatta sitä. Tiesin, että jos kosketan Aina-Iloisen selkää niin kuin mieleni tekisi, koko kuva puhkeaa ja lipuu pois.

Tästä riehaantuneena lähdin ulos kävelemään, reippailin meren rantaan asti ja jäin penkille istumaan Arosusi kädessäni. Näinhän kuuluu tehdä, istua loppukesän iltana penkillä pullasorsia katsellen, Hesseä lukien. Olen varmasti hyvin henkevä.

Kirjan lopetettuani ja siitä taas kerran villiinnyttyäni soitin Aina-Iloiselle. Mikä virhe! Mikä heikkous! Uskoa ja toivoa että hän vain istuisi kotona, olisi valmis ottamaan minut vieraakseen tai edes rupattelemaan hyväntahtoisesti pitkän tovin. Niin kauniilla ja viisaalla miehellä on paljon tärkeämpää tekemistä, tiedänhän minä sen. Haavojani lipoen valuin ensimmäiseen vastaantulevaan hämärään kuppilaan ja tilasin lasin punaviiniä. Asioita punnittuani soitin Aina-Synkälle ja vaadin häntä liittymään seuraani. Hän tuli, ja ilta oli varsin tyydyttävä, ellei suorastaan antoisa, lukuisine viinilaseineen ja itsetarkoituksellisen kyynisine keskusteluineen.

IV

Pari viikkoa siipi maassa laahustellen hakeuduin lopulta taas Aina-Iloisen seuraan, uskoen jälleen voimiini. Hymyilköön hän pois kaikki kurtut kasvoiltani ja naurakoon sisäänpäinkääntyneille aivotuksilleni, tehköön minusta taas karvaan kivun kautta paremman ihmisen. Olin valmis uudestaan kasvamaan hiukan, oppimaan jotain uutta ja maailmaani järisyttävää.

Mutta kun näin hänet siinä ravintolassa, istumassa pienessä pöydässä lavan ääressä odottaen illan jazz-esiintyjää, en tiennyt enää mitä odottaa. Missä oli se tutuksi tullut hohde, se maailmoja viettelevä lämpö ja älykkyys? Vastassani oli jota kuinkin väsyneen oloinen nuori mies.

Oliko tämä taas uusi oppitunti? Oliko minun nyt tarkoitus näyttää hänelle mitä kaikkea olin oppinut empatiasta? Otin haasteen vastaan, muodostin huolestuneen ja ystävällisen ilmeen kasvoilleni valmiina lohduttamaan tätä rakasta ihmistä. Nyt minä sain todistaa olevani hänen arvoisensa, kykeneväni taipumaan hänen edessään ja antamaan jotain itsestäni hänen hyväkseen, silloin kun hän sitä todella tarvitsi.

Hapuilevat osanottoyritykseni alkoivat vaikeasti. Tätäkään hän ei siis tee minulle helpoksi. En saanut häntä avautumaan, vaikka yritin kuinka hienovaraisesti mutta uteliaasti häntä provosoida ja vakuutin olevani luotettava. Kaikki tuntemani empatian tekniset temput kokeiltuani aloin olla hiukan hämmentynyt, ja istuin pitkän aikaa vain hiljaa miettien seuraavaa liikettäni. Asioita vaikeutti entisestään se, että bändi oli alkanut soittaa eikä keskustelu aivan lavan vieressä ollut aivan ongelmatonta. Päätinkin toistaiseksi luovuttaa ja antaa hänen hiukan selkeyttää ajatuksiaan sillä välin kun kuuntelin musiikkia ja odotin taukoa.

Kun muusikot viimein ilmoittivat haluavansa juoda olutta, polttaa pari savuketta ja käydä vessassa, yritin taas herättää henkiin jonkinlaista keskustelua. Vastaukseksi sain jotain hyvin pelottavaa ja ennenkuulumatonta: kiukkuisen ja kärsimättömän mulkaisun. Hänen ei tarvinnut sanoa mitään, ei uhkailla minua millään eikä heristää nyrkkiään, ainoastaan katsoa minua nopeasti tympääntyneillä silmillä. Mistä hän nuo silmät oli lainannut? Eivät hänen silmänsä ole tympääntyneet, ne ovat lämpimät, murretun siniset ja hymyjuovien ympäröimät. Ei tuo ole Aina-Iloinen, minun Opettajani ja Suuri Rakkauteni. Valahdin luultavasti kalpeammaksi kuin meikkini konsanaan ja juoksin pois, bussiin ja kotiin.

V

Eräänä päivänä olin kasvattanut epäuskoani ihmisyyteen kävelemällä syysauringon kiusaamana ympäri kaupungin kävelykatuja katsellen lukuisia samanlaisia kaksijalkaisia. Aamulla olin ollut laiska ja tympääntynyt, puolenpäivän tienoilla ryhdyin kriittiseksi ja passiiviseksi tarkkailijaksi ja nyt iltapäivällä oli tietoisuuteeni iskostunut jotain valtavaa. Kuin sukkapuikko aivoihini syöksyi varmuus siitä, että aivan pian tulen jonkin hämmästyttävän oivalluksen äärelle. Ilmestys oli vakuuttava, ja innostusta kuohuen ryntäsin Aina-Synkän luo. Hississä kehittelin suureellisia suunnitelmia ja varasin jokaisessa erityisen paikan Aina-Synkälle.

Hän oli tuskin ehtinyt avata oven kun minä jo olin sisällä laittamassa hänen Nine Inch Nailsin levyään soimaan. Hurmion vallassa ryhdyin selittämään valaistustani, tai paremminkin ennakkoilmoitusta tulevasta ymmärryksestä. Tämä olisi jotain suurta, aivan kohta minä tietäisin jotain, jota kukaan vähäpätöinen hiekanpurija ei osaisi kuvitellakaan. Riemastukseni oli täyttävää, ja odotin hänen liittyvän kiihkooni ja ryhtyvän kehittelemään nerokkaita juonia kanssani, ottavan paikkansa rinnallani uudessa maailmassa.

Sen sijaan hän seisoi typertyneenä paikallaan, aamutakki yllään ja hiukset tahattomassa pörrössä. Hän oli juuri herännyt, no mitä sitten, kaikkihan me nukumme ja joskus heräämme. Mutta vaikka kuinka pompin hänen edessään ja selitin mitä tämä meille tarkoittaisi, hän ei muuttunut yhtään eloisammaksi. Sen sijaan hänen kasvoilleen alkoi hiipiä ilme, jota yli kaiken ihmisissä vihaan ja joka ei koskaan ennen ole häntä häpäissyt. Aina-Synkkä oli putoamassa kärryiltä, Kaksossieluni koko olemuksesta kuvastui ihmetys. Hänen ennen niin säälimättömät kasvonpiirteensä alkoivat muodostaa suurta, rumaa kysymysmerkkiä. Silmät ja nenä, niille lankeava valo, selvä nurinkurinen s-kirjain. Hiukan raollaan oleva suu, iso musta täplä sen s:n alapuolella! Minä vihaan sinua, Nyt-Niin-Merkityksetön!

Hurjistuin, raivostuin ja laukkasin ulos, syysaurinko nauroi minulle yhä. Mutta älä luule, aurinkoni, että nauruasi kauan vielä jatkat! Pah. Kirottu on tämä ihmisrotu johon minut on väkivalloin synnytetty.

Lopulta hengitin syvään, rauhoituin. Ilmestykseni oli vielä tulossa, mutta elinhän jo paljon lähempänä sitä. Päätin keskittyen malttaa mieleni, olin oppinut kärsivällisyyttä, ellen muuta. Löntystelin sisään bailuhelvettiin, jossa tuloani epäilemättä katsottiin karsaasti. Enkö ole tyypillinen asiakas? No en varmasti.

Pöydässä istuessani ja olutta litkiessäni näin baaritiskillä notkuvan miehen. Tuskin muuten olisin kiinnittänyt huomiota keneenkään, mutta tämä kummajainen tuijotti minua ivallisen peittelemättä. Vastasin tuijotukseen julkeasti, jolloin hän käveli luokseni ja istuutui pöytääni. Kalliin näköinen puku päällään, Policen aurinkolasit etutaskussa pilkistäen hän liikkui kauniin sulavasti ja esitteli nimensä Itseironiaksi. Sillä hetkellä tämä mies tuntui juuri sopivan mielipuoliselta seuralta, enkä lainkaan pahastunut hänen röyhkeydestään vaan jopa nautin yllättävästä tapaamisesta koko illan ajan. Kävipä jopa niin, että aamuyön tunneilla päädyin tanssimaan tangoa hänen kanssaan, diskopopin tahdissa. Ilmestykseni jäi yhä odottamaan tuloaan.

Copyright (c) 2000 Angina Pasanen. All rights reserved.

palautetta novellista